14.4.05
Viime kirjoituksesta on jo aikaa ja paljon on taas tapahtunut, mistäköhän sitä aloittaisi? Elina ja Arttu lähtivät viime viikolla Kuala Lumpurin kautta Suomeen. Suvi lähti juuri, kävin saattamassa taxille. Kurjaa :( Oli ihan mielettömän mukavat kolme viikkoa ja nyt on ihan yksinäinen olo. Täytyy vähän totutella tähän taas.
Eilen tultiin Kiinasta. Oltiin siellä viikko Suvin, Tepon ja Eeron kanssa, ja matka oli aika mieleenpainuva! Olen aina halunnut matkustaa Kiinaan mutta reissu oli ehkä pienoinen pettymys. Osin siitä syystä, että selkäni oli sietämättömän kipeä ja osin siitä syystä, että Kiina oli vähän vaikeasti lähestyttävissä. Kiinan puolella Englantia ei osannut juuri kukaan ja ihmiset tuntuivat Thaimaan jälkeen epäystävällisiltä ja tylyiltä, ja palvelukulttuuri oli olematonta. Etuilevat ja kiilailevat ihmiset olivat pienoinen järkytys, aina joku oli jonossa tunkemassa ohi.
Olimme Hong Kongissa ensin pari päivää ja siihen kaupunkiin kyllä rakastuin! Vau! Aivan mahtavia pilvenpiirtäjiä, vuoria, meri, kanavia ja sujuvasti englantia puhuvat ihmiset. Ihanaa :) Siihen kaupunkiin haluaisin oikeasti muuttaa asumaan. Hyviä puolia olivat lisäksi se, että siellä ei ollut niin mahdottoman kuuma kuten Bangkokissa ja julkinen raide- ja lauttaliikenne oli todella hyvä, joten liikkumaan pääsi kätevästi ilman Bangkokin kaltaisia liikenneruuhkia. Kaupunki on myös aika pienellä alueella, joten käveleminen paikasta toiseen onnistuu. Kertakaikkiaan ihana paikka.
Sitten lähdimme junalla Kiinan puolelle Guangzhou nimiseen ’pikkukaupunkiin’, jossa on noin 10 miljoonaa asukasta. Kiinassa kun ollaan. Junamatkalla näimme lukuisia riisipeltoja ja kiinalaisia olkihattuneineen peltoja hoitamassa. Perillä juna-asemalla törmäsimme hotellitiskiin ja otimme tarjouksen vastaan. Miellyttävä hotelli Hong Kongin hostel-luukkujemme jälkeen! Lähdimme syömään ja siitä ne kieli- ja ruokailuongelmat sitten alkoivatkin. Kyllä matkustaminen vain on vaikeaa jos ei ole yhteistä kieltä paikallisten kanssa. Jos listassa lukee vain 南风窗看世界 kaltaisia merkkejä, on ruoan tilaaminen aika hankalaa. Eräänkin kerran ravintolassa syödessämme minä jouduin piirtämään kalan ja kanan kuvia paperille ja Suvi näyttelemään kanaa, jotta saimme ruokaa. Ja silloinkin saimme riisin sijasta riisivelliä ;)! No jotenkin saimme tilatuksi neljä ateriaa ja jopa kalaruokaa minulle ja Suville (kuinkakohan monta kertaa saimme possua ja lehmää kasvisruoan sijasta...). Annosten koot olivat aika mahdottoman suuria kiuluja, ilmeisesti tarkoitettu kokonaiselle seurueelle ja meillä niitä oli neljä ;) Minun kalavadissani oli luonnollisesti pää ja evät mukana, ja poikien kanalautasilla retkotti kananpää todistamassa ruoan alkuperästä. Suvi peitti ressukan persiljan lehdyköillä mielenrauhamme turvatakseen. Taitaa länsimaalainen keittiö olla aika vieraantunut ruoan alkulähteiltä, kun eläimien päät ruokavadeilla saavat voimaan pahoin. Suomessa on niin totuttu elmukelmuttuihin lihasuikaleihin, ettei lihan alkuperää tarvitse ajatella. Kiinalainen keittiö tuntui muutenkin olevan aika kaukana siitä lajista, jota Suomen kiinalaisissa ravintoloissa tarjoillaan. Teppo sai kerran jyystettäväkseen sian nahkaa, joka oli sitkeää kuin purukumi, lihoissa oli aina kaikki luut ja nahat mukana, suikaleita ei nähtykään ja hapanimeläkastikkeita ei tullut kertaakaan vastaan.
Meidän reissut tuntuvat olevan aina enemmän ja vähemmän fiaskoja, niinpä tälläkään kertaa kaikki ei mennyt ihan putkeen. Halusimme Suvin kanssa mennä Guangzhoun läpi halkovan joen illallisristeilylle (nimellä Dinner Cruising) ja suostuttelimme pojat mukaan. Ostimme liput laivalle ja lähdimme nälkäisinä risteilemään. Tarjoilija tarjosi kiinalaisin merkein varustettua juomalistaa ja söpötti jotain kiinaksi. Päättelimme listan sisältävän ruokajuomia ja kyseisen kohdan vastaavan viinejä. Pettymys oli suuri, kun saimmekin eteemme teetä ja se olikin sitten ainoa, mitä risteilyllä tarjoiltiin:( Kaksi tuntia kärvistelimme paatilla sahaten samaa joen pätkää edestakaisin lipittäen teetä ja odottaen kiihkeästi rantaan palaamista, jotta pääsisimme vihdoin syömään. Seuraavana päivänä lähdimme nähtävyyskierrokselle turistibussilla. Retken hommaaminen oli ollut työn ja tuskan takana, sillä kaupungista ei löytynyt ainuttakaan turisti-infoa, meillä ei ollut minkäänlaista opaskirjaa mukana, paikalliset eivät puhuneet juuri sanaakaan englantia eikä nettikahviloita löytynyt. Löysimme kuitenkin erään hotellin ala-aulasta ticketing-officen ja englanninkielisen esitteen, jossa luvattiin ties mitä temppeliä ja museota. Lähdön saimme jotenkin elekielellä selville ja niinpä olimme seuraavana aamuna kello seitsemän kyseisen hotellin aulassa odottamassa lähtöä. Ulkona satoi ja oli pirun kylmä eikä bussia kuulunut. Puoli tuntia odotettuamme Suvi soitti matkanjärjestäjälle, joka lupasi bussin saapuvan viiden minuutin päästä. 45 minuutin päästä Suvi ja matkanjärjestäjä kävivät taas antoisan keskustelun (The bus hasn’t come! No bus? NO BUS!!! Ooh, no bus. Bus coming soon.) ja bussi saapui kuin saapuikin tunnin värjöteltyämme. (Pieni arvoitushan tietysti on kuinka paljon kaksi puhelua suomalaisesta kännykkäliitymästä Kiinasta Suomen kautta Kiinaan maksaa...) Selostus oli luonnollisesti kiinaksi ja bussi täynnä kiinalaisia eläkeläisiä. Ensimmäinen kohde oli taidemuseo, joka oli kiinni. Seuraava kohde oli Guangzhoun yliopiston porttien ihailua ja kolmannen kohteen kohdalla Eero ja minä päätimme jatkaa uniamme ja jättää kohteen välistä, sillä luulimme, että kohde olisi yhtä turhaa sateessa värjöttelyä. Harmi, sillä kyseessä olikin kommunistinen sotakoulu, joka olisi ollut mielenkiintoista nähdä. Sitten yksi mummo katosikin matkalta, jota etsittiin melkein tunnin ajan tuloksetta. Kävimme välissä lounaalla ja palasimme etsimään eksynyttä lammasta, jota ei koskaan löytynyt. Emme todellakaan tiedä mitä mummo-paralle kävi, sillä kukaan bussista ei osannut englantia.
Lounas oli retken mielenkiintoisin osa. Istuimme suuressa pyöreässä pöydässä kuuden kiinalaisen kanssa ja minä koin heti ruokailun alussa kauhun hetkiä, kun tarjoilija toi paikalle teekannun. Kiinalaiset alkoivat pesemään tikkujaan, kuppejaan ja kulhojaan teessä ja kaatoivat sen jälkeen teeveden pöydällä olevaan lasikulhoon. Minä en voinut muuta kuin hokea tyrmistyneenä Eerolle, että me olemme tähän saakka juoneet tiskivettä! Mutta seurueemme taisikin olla vain hygieniasta pitävää sorttia sillä seuraava teekupillinen ylsi jo huulille saakka ja minä rauhoituin. Oli mukava seurata miten kiinalaiset ruokailevat, sillä meille pyörivä pöytä ja tavat olivat olleet vähän arvoitus. Kaikki ottivat yhteisistä vadeista ruokaa välillä omilla puikoillaan, välillä tarjoiluvälineillä, omia kuppeja pidettiin kädessä aika lähellä suuta ilmeisesti pöytäliinan suojaksi vaikka aika huolettomasti he sitä tuntuivat sotkevan: kananluut laitettiin pöydälle ja teetä kaadettiin vähän reilummalla kädellä. Kananpää oli luonnollisesti esillä.
Sitten meidät kuskattiin bussissa istuskelun jälkeen tohtori tolosen myyntiesittelyyn. Kyseessä oli joku hainmaksasta tehty kalanmaksaöljy. Ilmeisesti, koska esittely oli tietenkin kiinaksi. Maistiainen ei vienyt kieltä mennessään. Sitten oli vuorossa joku korumyymälä, jossa meidät alkoi vallata epätoivo, että näemmekö Guangzhousta yhtään mitään... Onneksi sightseenin pelasti viimeinen kohde, viisikerroksinen talo 1300-luvulta, jossa oli esillä posliinia, pienoisesineitä, valokuvia ym. museokamaa ja mikä parasta - vapaaehtoistyötä tekevä koululainen, joka osasi puhua englantia auttavasti ja kertoi mielenkiintoisesti museon esineistä. Kohteen jälkeen oli vähän parempi mieli, eikä seitsemän tuntia bussissa istumista koko kymmenen tunnnin sihgtseenista tuntunut enää yhtä pahalta.
Sitten bussi Macauhun ja taas uuteen mörskään asumaan. Monessakohan rotankolossa sitä on jo tullut yövyttyä? Kuvaavaa on, että huoneeseen ensi kertaa tultuamme Eeron ja minun sängynpäädyssämme tepasteli torakka. Suosittelen edelleen, että hotellihuone kannattaa käydä katsastamassa ennen sen varaamista ja maksamista. Macau oli sateinen ja kylmä, ja siellä oli hirvittävän paljon casinoita. Emme käyneet kuitenkaan tuhlaamassa rahojamme, vaikka valot kutsuvia olivatkin. Yhden yön jälkeen pääsimme onneksi eroon läävästämme ja lensimme takaisin Bangkokiin.
Nyt täällä Bangkokissa vietetään thaimaalaista uutta vuotta Songkrania. Juhlintaan kuuluu ihmisten kastelu vedellä vesipyssyin ja ämpärein sekä naaman sotkeminen kalkkiliejulla. Farangit ovat aivan erityisen haluttuja kohteita. Kävimme eilen Khao Sanilla, minne pärskintä ja kalkkisutanta ovat keskittyneet. Menimme Suvin kanssa sinne perästä päin illallistattuamme ensin Bangkokin korkeimmassa rakennuksessa, ja löysimme Eeron ja Tepon mahtavan suurin vesipyssyin varustautuneina hyvin märkinä ja kalkkisina. Ihan hauska festivaali, mutta ripsiväri ja piilolinssit on parasta jättää kotiin. Kalkkilieju aiheuttaa silmissä ikävää kirvelyä. Festivaali jatkuu vielä huomisen eli pitää vielä sen verran jännittää säilyykö kuivin nahoin, kun käy hedelmäostoksilla. Maistoimme muuten Suvin kanssa tänään vihdoin duriania, tuota hedelmien kuninkaaksi kutsuttua tuotetta. Haju ei ollut niin paha kuin kertoman mukaan olin kuvitellut ja hedelmä oli ihan syötävä. Vähän tunkkainen maku ja hyvin pehmeä koostumus eikä siitä minun lempihedelmääni tullut mutta ei kokemus mitenkään epämiellyttävä ollut ;)! Hyvää Songkrania kaikille =)!
lilli
Ps. Ai niin, vielä piti mainita erikoinen kiinalainen tapa. Naisilla ei ole tapana sulkea yleisissä vessoissa koppien ovia ja he myös tulevat kopin ulkopuolelle sulkemaan housujaan, jossa odottaa rivi jo valmiiksi housunsa avanneita jonottajia. Tämä tuntui Suvista ja minusta aika omituiselta ja vaistomaisesti pyörähdimme täydet 180 astetta, kun törmäsimme kopissa housut kintuissa kykkivään kiinalaisnaiseen. Ja vessaahan ei tietysti vedetty koskaan. Ilmeisesti kiinalaisia on niin paljon, että asiat pitää tehdä nopeasti ja siksi ovien sulkeminen on turhaa? =)
Eilen tultiin Kiinasta. Oltiin siellä viikko Suvin, Tepon ja Eeron kanssa, ja matka oli aika mieleenpainuva! Olen aina halunnut matkustaa Kiinaan mutta reissu oli ehkä pienoinen pettymys. Osin siitä syystä, että selkäni oli sietämättömän kipeä ja osin siitä syystä, että Kiina oli vähän vaikeasti lähestyttävissä. Kiinan puolella Englantia ei osannut juuri kukaan ja ihmiset tuntuivat Thaimaan jälkeen epäystävällisiltä ja tylyiltä, ja palvelukulttuuri oli olematonta. Etuilevat ja kiilailevat ihmiset olivat pienoinen järkytys, aina joku oli jonossa tunkemassa ohi.
Olimme Hong Kongissa ensin pari päivää ja siihen kaupunkiin kyllä rakastuin! Vau! Aivan mahtavia pilvenpiirtäjiä, vuoria, meri, kanavia ja sujuvasti englantia puhuvat ihmiset. Ihanaa :) Siihen kaupunkiin haluaisin oikeasti muuttaa asumaan. Hyviä puolia olivat lisäksi se, että siellä ei ollut niin mahdottoman kuuma kuten Bangkokissa ja julkinen raide- ja lauttaliikenne oli todella hyvä, joten liikkumaan pääsi kätevästi ilman Bangkokin kaltaisia liikenneruuhkia. Kaupunki on myös aika pienellä alueella, joten käveleminen paikasta toiseen onnistuu. Kertakaikkiaan ihana paikka.
Sitten lähdimme junalla Kiinan puolelle Guangzhou nimiseen ’pikkukaupunkiin’, jossa on noin 10 miljoonaa asukasta. Kiinassa kun ollaan. Junamatkalla näimme lukuisia riisipeltoja ja kiinalaisia olkihattuneineen peltoja hoitamassa. Perillä juna-asemalla törmäsimme hotellitiskiin ja otimme tarjouksen vastaan. Miellyttävä hotelli Hong Kongin hostel-luukkujemme jälkeen! Lähdimme syömään ja siitä ne kieli- ja ruokailuongelmat sitten alkoivatkin. Kyllä matkustaminen vain on vaikeaa jos ei ole yhteistä kieltä paikallisten kanssa. Jos listassa lukee vain 南风窗看世界 kaltaisia merkkejä, on ruoan tilaaminen aika hankalaa. Eräänkin kerran ravintolassa syödessämme minä jouduin piirtämään kalan ja kanan kuvia paperille ja Suvi näyttelemään kanaa, jotta saimme ruokaa. Ja silloinkin saimme riisin sijasta riisivelliä ;)! No jotenkin saimme tilatuksi neljä ateriaa ja jopa kalaruokaa minulle ja Suville (kuinkakohan monta kertaa saimme possua ja lehmää kasvisruoan sijasta...). Annosten koot olivat aika mahdottoman suuria kiuluja, ilmeisesti tarkoitettu kokonaiselle seurueelle ja meillä niitä oli neljä ;) Minun kalavadissani oli luonnollisesti pää ja evät mukana, ja poikien kanalautasilla retkotti kananpää todistamassa ruoan alkuperästä. Suvi peitti ressukan persiljan lehdyköillä mielenrauhamme turvatakseen. Taitaa länsimaalainen keittiö olla aika vieraantunut ruoan alkulähteiltä, kun eläimien päät ruokavadeilla saavat voimaan pahoin. Suomessa on niin totuttu elmukelmuttuihin lihasuikaleihin, ettei lihan alkuperää tarvitse ajatella. Kiinalainen keittiö tuntui muutenkin olevan aika kaukana siitä lajista, jota Suomen kiinalaisissa ravintoloissa tarjoillaan. Teppo sai kerran jyystettäväkseen sian nahkaa, joka oli sitkeää kuin purukumi, lihoissa oli aina kaikki luut ja nahat mukana, suikaleita ei nähtykään ja hapanimeläkastikkeita ei tullut kertaakaan vastaan.
Meidän reissut tuntuvat olevan aina enemmän ja vähemmän fiaskoja, niinpä tälläkään kertaa kaikki ei mennyt ihan putkeen. Halusimme Suvin kanssa mennä Guangzhoun läpi halkovan joen illallisristeilylle (nimellä Dinner Cruising) ja suostuttelimme pojat mukaan. Ostimme liput laivalle ja lähdimme nälkäisinä risteilemään. Tarjoilija tarjosi kiinalaisin merkein varustettua juomalistaa ja söpötti jotain kiinaksi. Päättelimme listan sisältävän ruokajuomia ja kyseisen kohdan vastaavan viinejä. Pettymys oli suuri, kun saimmekin eteemme teetä ja se olikin sitten ainoa, mitä risteilyllä tarjoiltiin:( Kaksi tuntia kärvistelimme paatilla sahaten samaa joen pätkää edestakaisin lipittäen teetä ja odottaen kiihkeästi rantaan palaamista, jotta pääsisimme vihdoin syömään. Seuraavana päivänä lähdimme nähtävyyskierrokselle turistibussilla. Retken hommaaminen oli ollut työn ja tuskan takana, sillä kaupungista ei löytynyt ainuttakaan turisti-infoa, meillä ei ollut minkäänlaista opaskirjaa mukana, paikalliset eivät puhuneet juuri sanaakaan englantia eikä nettikahviloita löytynyt. Löysimme kuitenkin erään hotellin ala-aulasta ticketing-officen ja englanninkielisen esitteen, jossa luvattiin ties mitä temppeliä ja museota. Lähdön saimme jotenkin elekielellä selville ja niinpä olimme seuraavana aamuna kello seitsemän kyseisen hotellin aulassa odottamassa lähtöä. Ulkona satoi ja oli pirun kylmä eikä bussia kuulunut. Puoli tuntia odotettuamme Suvi soitti matkanjärjestäjälle, joka lupasi bussin saapuvan viiden minuutin päästä. 45 minuutin päästä Suvi ja matkanjärjestäjä kävivät taas antoisan keskustelun (The bus hasn’t come! No bus? NO BUS!!! Ooh, no bus. Bus coming soon.) ja bussi saapui kuin saapuikin tunnin värjöteltyämme. (Pieni arvoitushan tietysti on kuinka paljon kaksi puhelua suomalaisesta kännykkäliitymästä Kiinasta Suomen kautta Kiinaan maksaa...) Selostus oli luonnollisesti kiinaksi ja bussi täynnä kiinalaisia eläkeläisiä. Ensimmäinen kohde oli taidemuseo, joka oli kiinni. Seuraava kohde oli Guangzhoun yliopiston porttien ihailua ja kolmannen kohteen kohdalla Eero ja minä päätimme jatkaa uniamme ja jättää kohteen välistä, sillä luulimme, että kohde olisi yhtä turhaa sateessa värjöttelyä. Harmi, sillä kyseessä olikin kommunistinen sotakoulu, joka olisi ollut mielenkiintoista nähdä. Sitten yksi mummo katosikin matkalta, jota etsittiin melkein tunnin ajan tuloksetta. Kävimme välissä lounaalla ja palasimme etsimään eksynyttä lammasta, jota ei koskaan löytynyt. Emme todellakaan tiedä mitä mummo-paralle kävi, sillä kukaan bussista ei osannut englantia.
Lounas oli retken mielenkiintoisin osa. Istuimme suuressa pyöreässä pöydässä kuuden kiinalaisen kanssa ja minä koin heti ruokailun alussa kauhun hetkiä, kun tarjoilija toi paikalle teekannun. Kiinalaiset alkoivat pesemään tikkujaan, kuppejaan ja kulhojaan teessä ja kaatoivat sen jälkeen teeveden pöydällä olevaan lasikulhoon. Minä en voinut muuta kuin hokea tyrmistyneenä Eerolle, että me olemme tähän saakka juoneet tiskivettä! Mutta seurueemme taisikin olla vain hygieniasta pitävää sorttia sillä seuraava teekupillinen ylsi jo huulille saakka ja minä rauhoituin. Oli mukava seurata miten kiinalaiset ruokailevat, sillä meille pyörivä pöytä ja tavat olivat olleet vähän arvoitus. Kaikki ottivat yhteisistä vadeista ruokaa välillä omilla puikoillaan, välillä tarjoiluvälineillä, omia kuppeja pidettiin kädessä aika lähellä suuta ilmeisesti pöytäliinan suojaksi vaikka aika huolettomasti he sitä tuntuivat sotkevan: kananluut laitettiin pöydälle ja teetä kaadettiin vähän reilummalla kädellä. Kananpää oli luonnollisesti esillä.
Sitten meidät kuskattiin bussissa istuskelun jälkeen tohtori tolosen myyntiesittelyyn. Kyseessä oli joku hainmaksasta tehty kalanmaksaöljy. Ilmeisesti, koska esittely oli tietenkin kiinaksi. Maistiainen ei vienyt kieltä mennessään. Sitten oli vuorossa joku korumyymälä, jossa meidät alkoi vallata epätoivo, että näemmekö Guangzhousta yhtään mitään... Onneksi sightseenin pelasti viimeinen kohde, viisikerroksinen talo 1300-luvulta, jossa oli esillä posliinia, pienoisesineitä, valokuvia ym. museokamaa ja mikä parasta - vapaaehtoistyötä tekevä koululainen, joka osasi puhua englantia auttavasti ja kertoi mielenkiintoisesti museon esineistä. Kohteen jälkeen oli vähän parempi mieli, eikä seitsemän tuntia bussissa istumista koko kymmenen tunnnin sihgtseenista tuntunut enää yhtä pahalta.
Sitten bussi Macauhun ja taas uuteen mörskään asumaan. Monessakohan rotankolossa sitä on jo tullut yövyttyä? Kuvaavaa on, että huoneeseen ensi kertaa tultuamme Eeron ja minun sängynpäädyssämme tepasteli torakka. Suosittelen edelleen, että hotellihuone kannattaa käydä katsastamassa ennen sen varaamista ja maksamista. Macau oli sateinen ja kylmä, ja siellä oli hirvittävän paljon casinoita. Emme käyneet kuitenkaan tuhlaamassa rahojamme, vaikka valot kutsuvia olivatkin. Yhden yön jälkeen pääsimme onneksi eroon läävästämme ja lensimme takaisin Bangkokiin.
Nyt täällä Bangkokissa vietetään thaimaalaista uutta vuotta Songkrania. Juhlintaan kuuluu ihmisten kastelu vedellä vesipyssyin ja ämpärein sekä naaman sotkeminen kalkkiliejulla. Farangit ovat aivan erityisen haluttuja kohteita. Kävimme eilen Khao Sanilla, minne pärskintä ja kalkkisutanta ovat keskittyneet. Menimme Suvin kanssa sinne perästä päin illallistattuamme ensin Bangkokin korkeimmassa rakennuksessa, ja löysimme Eeron ja Tepon mahtavan suurin vesipyssyin varustautuneina hyvin märkinä ja kalkkisina. Ihan hauska festivaali, mutta ripsiväri ja piilolinssit on parasta jättää kotiin. Kalkkilieju aiheuttaa silmissä ikävää kirvelyä. Festivaali jatkuu vielä huomisen eli pitää vielä sen verran jännittää säilyykö kuivin nahoin, kun käy hedelmäostoksilla. Maistoimme muuten Suvin kanssa tänään vihdoin duriania, tuota hedelmien kuninkaaksi kutsuttua tuotetta. Haju ei ollut niin paha kuin kertoman mukaan olin kuvitellut ja hedelmä oli ihan syötävä. Vähän tunkkainen maku ja hyvin pehmeä koostumus eikä siitä minun lempihedelmääni tullut mutta ei kokemus mitenkään epämiellyttävä ollut ;)! Hyvää Songkrania kaikille =)!
lilli
Ps. Ai niin, vielä piti mainita erikoinen kiinalainen tapa. Naisilla ei ole tapana sulkea yleisissä vessoissa koppien ovia ja he myös tulevat kopin ulkopuolelle sulkemaan housujaan, jossa odottaa rivi jo valmiiksi housunsa avanneita jonottajia. Tämä tuntui Suvista ja minusta aika omituiselta ja vaistomaisesti pyörähdimme täydet 180 astetta, kun törmäsimme kopissa housut kintuissa kykkivään kiinalaisnaiseen. Ja vessaahan ei tietysti vedetty koskaan. Ilmeisesti kiinalaisia on niin paljon, että asiat pitää tehdä nopeasti ja siksi ovien sulkeminen on turhaa? =)
Comments:
Post a Comment
Lue lisää arkistosta.
