25.11.04
Diwalia on jatkunut nyt kaksi viikkoa. Joka aamu viiden aikaan heräämme parvekkeemme alla kulkevaan karnevaalikulkueeseen, joka paukuttaa rumpuja, tanssii ja laulaa jotain, jonka olen tulkinnut ’Diwali! Diwali!’ –huudoiksi. Juhla ei olekaan sitten sen enempää auennut meille. Kai se joku valonjuhla on. Vartija ja rappusiivooja ovat ainakin käyneet ovellamme pummaamassa diwali-rahaa.
Luulen, että siivoojamme on heittäytynyt ahneeksi. Ensin sovimme kahden viikon siivouksen hinnaksi 200 rupiaa (3,5 euroa) ja tehtäviksi lattian lakaisun ja pesun (siivooja käy meillä siis joka päivä). Siivoukseen kuuluisi myös tiskaus mutta koska emme laita itse ruokaa, ei meillä ole koskaan tiskejäkään. Tänään pyysimme siivoojaa pesemään kylpyhuoneen ja vessan sekä viemään roskat. Tästä lystistä hän pyysi extra 200 rupiaa!!?!? Siis vain yhdestä kerrasta. Edellisellä parvekkeen siivouskerralla vouvou-kutsuhuutoja kadulla huuteleva roskamies vei painavat muurilaastimme ja talousjätteemme 30 rupialla pois. Sanoisin, että turistia viedään taas. Minä olisin pelkästä periaatteesta halunnut siivota kylpyhuoneen itse ja viedä roskat kuten tähänkin saakka, mutta Eero halusi hyödyntää siivoojan palveluksia. Tinkimällä sain hinnan 150 rupiaan mutta ottaa silti päähän. Siivooja kyllä hymyili ja kertoi, että hänellä on 2 poikaa ja 2 tytärtä. Ehkäpä rahamme menevät siis hyvään tarkoitukseen. Mutta silti ihmettelen miten kylpyhuoneen siivous ja roskien vieminen yhden kerran voi olla saman hintaista kuin kahden viikon päivittäinen siivous? Muutenkin päivittäinen siivous on vähän liioittelua. Emmehän me edes ole kotona niin paljoa, että tänne ehtisi tulla lisää roskaa seuraavan aamun lattianpesulle. Thaimaassa viikkosiivous saa kylla riittää ja kylpyhuoneen siivous saa luvan kuulua hintaan.
Lähetti toi meille tänään kutsut suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Olen aivan täpinöissäni :)! Mitä minä laitan päälle??? Kyllä siinä nyt niin kävi, että shoppaamaan sitä pitää taas mennä, vaikka niin vannoin, että Thaimaassa vasta seuraavan kerran. Oli se hyvä, että lennot ovat vasta 7.12 eikä aikaisemmin =)!
Oltiin tänään taas Bollywood-leffassa. Ei voi kuin ihmetellä tätä leffakulttuuria täällä. Itse tarkastan kolmeenkin kertaan, että kännykkä on varmasti äänettömällä ja kysyn varmuuden vuoksi Eeroltakin muutamaan otteeseen, että puhelin on varmasti suljettu, mutta turhaan. Täällä se ei ole tapana. Puhelimet pirisevät jatkuvalla syötöllä ja ihmiset ihan oikeasti puhuvat niihin luureihinsa kesken näytöksen. Minun vierustoverini kävi ainakin neljä pitkää neuvottelua läpi ja kirjoitti pari tekstiviestiä. Eikä ihmiset tunnu olevan moisesta moksiskaan. Kukaan ei hyssyttele tai huokaile äänekkäästi tai osoita muullakaan tavalla, että puhelimeen puhuminen jollakin tavalla häiritsisi. Itse elokuva oli hindiä osaamattomalle aika raskas. Pitkää dialogia dialogin perään ja sitten taas päänäyttelijätär tanssii/esittelee vartaloaan kameralle. Meille jäi vähän epäselväksi, että miksi päätähtien suhde meni katkolle, kuka suuttui kenelle ja mistä, miksi tuijoteltiin tyhjin silmin auringonlaskuun ja minkä ihmeen vuoksi tämä piti venyttää kolmetuntiseksi draamaksi mutta loppu hyvin, kaikki hyvin – päätähtipari palasikin yllätys yllätys yhteen ja kaikki oli taas ihanaa. Ohhoh.
Leffassa käyttäytymisen lisäksi jännä piirre näissä intialaisissa on tämä kollektiivisuus ja läheisyys. Se tuli taas hyvin mieleen Goalla, kun juttelimme erään suomalaisseurueen kanssa. He päivittelivät intialaisten tekopyhyyttä, kuinka naiset eivät voi kulkea hihattomassa paidassa mutta ranta on kuulemma täynnä homoja. Kyseltyäni tarkemmin kävi ilmi, että he pitivät käsi kädessä kulkevia miehiä homoina ja niinpä näytti, että lähes kaikki Goalla olevat miehet ovat homoja. Selitin varmaankin rasittavalla asiantuntevuudella, että Intiassa nainen ja mies eivät voi pitää toisiaan kädestä mutta että se on hyvin tavallinen tapa miesten välillä, eräänlainen ystävyyden osoitus. Toki joukossa voi olla homojakin mutta itse luulen, että tässä tabuisessa maassa homot kulkevat vähintään metrin päässä toisistaan, jotta kukaan ei vain saisi selville heidän todellisia mieltymyksiään. Mutta joka tapauksessa tämä keskustelu sai minut huomaamaan kuinka omat silmäni ovat jo tottuneet tähän erilaiseen miesten väliseen ystävyyden osoittamiseen, kuin olen Suomessa tottunut näkemään. Yhä silti sitä välillä yllättyy tästä kaikkialla vallitsevasta kollektiivisesta koskettelusta. Usein lukuisia tunteja busseissa vietettyämme olen tullut huomanneeksi, että täällä käytäväpaikoilla istuvien ei ole tapana liikahtaa milliäkään, kun ikkunapaikkalainen pyrkii omalle paikalleen. Käytäväpaikkalaista ei näytä haittaavaan ollenkaan vaikka ventovieraan takamus liskaa nenän lähes lyttyyn. Monen monta kertaa olen myös nähnyt kuinka käytäväpaikkalainen on ystävällisesti avustanut ikkunapaikkalaista ottamalla tätä ronskisti pyllystä kiinni kaksi käsin ja työntämällä kanssamatkustaja istuimeensa. En tiedä, mutta jos joku tekisi minulle näin HKL:n bussissa, luulisin, että olisin jonkin verran närkästynyt. Ei tätäkään täällä tosin tapahdu eri sukupuolten välillä vaan tietysti vain miesten välillä. Taannoin Mumbain paikallisjunassa myös yllätyin, kun junan ollessa kerrankin puolityhjä (outoa) eräs matkustaja osoitti taas intialaisille tyypillistä läheisyyttä. Yksi matkustaja seisoi oviaukossa ja piti kiinni katosta roikkuvasta remmistä. Oviaukon ollessa muuten tyhjä näitä remmejä oli vapaana kymmenittäin mutta tämä toinen matkustaja päättikin tulla tähän samaan remmiin roikkumaan. Siinä he sitten huojuivat aivan toisissaan kiinni vaikka ympärillä oli tilaa ruhtinaallisin määrin. Jos joku Suomessa tulee tyhjässä bussissa viereen istumaan, sitä mulkaistaan paheksuvasti. Intialaiset ovat ilmeisesti niin tottuneita tungokseen, että automaattisesti hakeutuvat iholle kiinni. Minä pidän omasta intimiteettisuojastani. On mukavaa, kun ihmiset pysyttelevät turvallisen puolen metrin hajuraon päässä.
Illat ovat tosiaan viilenneet, ja tulin tänään oikein ajatelleeksi miten erilaiselta täällä näyttää verrattuna siihen, kun tulimme tänne elokuun alussa. Silloin kaikki kadunvarret ja liikenteenjakajat ja jopa autotien reunatkin olivat solkenaan vierivieressä nukkuvia köyhiä, nyt he ovat paenneet kylmää joko takaisin maaseudulle tai sitten mahduttaneet itsensä pieniin telttoihin, joita kadunvarsilla on runsain mitoin. Nyt köyhyys ei ole kuitenkaan niin silminnähtävää, kuin silloin alussa. Tai sitten siihenkin on vain tottunut eikä sitä enää huomaa. Kai sitä on tullut aika sokeaksi köyhyydelle, kurjuudelle ja likaisuudelle. Toisaalta on siinä jotain hyvääkin. Minun neuroottinen hygieniasta huolehtimiseni on helpottunut enkä ahdistu vaikka kädet ovatkin välillä aika likaiset. Kyllä ne saippualla puhtaaksi lähtevät :)! Ehkä tämä Intia on tosiaan muuttanut minua peruuttamattomasti, niin kuin opaskirjoissa etukäteen varoiteltiin ;)!
lilli
Luulen, että siivoojamme on heittäytynyt ahneeksi. Ensin sovimme kahden viikon siivouksen hinnaksi 200 rupiaa (3,5 euroa) ja tehtäviksi lattian lakaisun ja pesun (siivooja käy meillä siis joka päivä). Siivoukseen kuuluisi myös tiskaus mutta koska emme laita itse ruokaa, ei meillä ole koskaan tiskejäkään. Tänään pyysimme siivoojaa pesemään kylpyhuoneen ja vessan sekä viemään roskat. Tästä lystistä hän pyysi extra 200 rupiaa!!?!? Siis vain yhdestä kerrasta. Edellisellä parvekkeen siivouskerralla vouvou-kutsuhuutoja kadulla huuteleva roskamies vei painavat muurilaastimme ja talousjätteemme 30 rupialla pois. Sanoisin, että turistia viedään taas. Minä olisin pelkästä periaatteesta halunnut siivota kylpyhuoneen itse ja viedä roskat kuten tähänkin saakka, mutta Eero halusi hyödyntää siivoojan palveluksia. Tinkimällä sain hinnan 150 rupiaan mutta ottaa silti päähän. Siivooja kyllä hymyili ja kertoi, että hänellä on 2 poikaa ja 2 tytärtä. Ehkäpä rahamme menevät siis hyvään tarkoitukseen. Mutta silti ihmettelen miten kylpyhuoneen siivous ja roskien vieminen yhden kerran voi olla saman hintaista kuin kahden viikon päivittäinen siivous? Muutenkin päivittäinen siivous on vähän liioittelua. Emmehän me edes ole kotona niin paljoa, että tänne ehtisi tulla lisää roskaa seuraavan aamun lattianpesulle. Thaimaassa viikkosiivous saa kylla riittää ja kylpyhuoneen siivous saa luvan kuulua hintaan.
Lähetti toi meille tänään kutsut suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Olen aivan täpinöissäni :)! Mitä minä laitan päälle??? Kyllä siinä nyt niin kävi, että shoppaamaan sitä pitää taas mennä, vaikka niin vannoin, että Thaimaassa vasta seuraavan kerran. Oli se hyvä, että lennot ovat vasta 7.12 eikä aikaisemmin =)!
Oltiin tänään taas Bollywood-leffassa. Ei voi kuin ihmetellä tätä leffakulttuuria täällä. Itse tarkastan kolmeenkin kertaan, että kännykkä on varmasti äänettömällä ja kysyn varmuuden vuoksi Eeroltakin muutamaan otteeseen, että puhelin on varmasti suljettu, mutta turhaan. Täällä se ei ole tapana. Puhelimet pirisevät jatkuvalla syötöllä ja ihmiset ihan oikeasti puhuvat niihin luureihinsa kesken näytöksen. Minun vierustoverini kävi ainakin neljä pitkää neuvottelua läpi ja kirjoitti pari tekstiviestiä. Eikä ihmiset tunnu olevan moisesta moksiskaan. Kukaan ei hyssyttele tai huokaile äänekkäästi tai osoita muullakaan tavalla, että puhelimeen puhuminen jollakin tavalla häiritsisi. Itse elokuva oli hindiä osaamattomalle aika raskas. Pitkää dialogia dialogin perään ja sitten taas päänäyttelijätär tanssii/esittelee vartaloaan kameralle. Meille jäi vähän epäselväksi, että miksi päätähtien suhde meni katkolle, kuka suuttui kenelle ja mistä, miksi tuijoteltiin tyhjin silmin auringonlaskuun ja minkä ihmeen vuoksi tämä piti venyttää kolmetuntiseksi draamaksi mutta loppu hyvin, kaikki hyvin – päätähtipari palasikin yllätys yllätys yhteen ja kaikki oli taas ihanaa. Ohhoh.
Leffassa käyttäytymisen lisäksi jännä piirre näissä intialaisissa on tämä kollektiivisuus ja läheisyys. Se tuli taas hyvin mieleen Goalla, kun juttelimme erään suomalaisseurueen kanssa. He päivittelivät intialaisten tekopyhyyttä, kuinka naiset eivät voi kulkea hihattomassa paidassa mutta ranta on kuulemma täynnä homoja. Kyseltyäni tarkemmin kävi ilmi, että he pitivät käsi kädessä kulkevia miehiä homoina ja niinpä näytti, että lähes kaikki Goalla olevat miehet ovat homoja. Selitin varmaankin rasittavalla asiantuntevuudella, että Intiassa nainen ja mies eivät voi pitää toisiaan kädestä mutta että se on hyvin tavallinen tapa miesten välillä, eräänlainen ystävyyden osoitus. Toki joukossa voi olla homojakin mutta itse luulen, että tässä tabuisessa maassa homot kulkevat vähintään metrin päässä toisistaan, jotta kukaan ei vain saisi selville heidän todellisia mieltymyksiään. Mutta joka tapauksessa tämä keskustelu sai minut huomaamaan kuinka omat silmäni ovat jo tottuneet tähän erilaiseen miesten väliseen ystävyyden osoittamiseen, kuin olen Suomessa tottunut näkemään. Yhä silti sitä välillä yllättyy tästä kaikkialla vallitsevasta kollektiivisesta koskettelusta. Usein lukuisia tunteja busseissa vietettyämme olen tullut huomanneeksi, että täällä käytäväpaikoilla istuvien ei ole tapana liikahtaa milliäkään, kun ikkunapaikkalainen pyrkii omalle paikalleen. Käytäväpaikkalaista ei näytä haittaavaan ollenkaan vaikka ventovieraan takamus liskaa nenän lähes lyttyyn. Monen monta kertaa olen myös nähnyt kuinka käytäväpaikkalainen on ystävällisesti avustanut ikkunapaikkalaista ottamalla tätä ronskisti pyllystä kiinni kaksi käsin ja työntämällä kanssamatkustaja istuimeensa. En tiedä, mutta jos joku tekisi minulle näin HKL:n bussissa, luulisin, että olisin jonkin verran närkästynyt. Ei tätäkään täällä tosin tapahdu eri sukupuolten välillä vaan tietysti vain miesten välillä. Taannoin Mumbain paikallisjunassa myös yllätyin, kun junan ollessa kerrankin puolityhjä (outoa) eräs matkustaja osoitti taas intialaisille tyypillistä läheisyyttä. Yksi matkustaja seisoi oviaukossa ja piti kiinni katosta roikkuvasta remmistä. Oviaukon ollessa muuten tyhjä näitä remmejä oli vapaana kymmenittäin mutta tämä toinen matkustaja päättikin tulla tähän samaan remmiin roikkumaan. Siinä he sitten huojuivat aivan toisissaan kiinni vaikka ympärillä oli tilaa ruhtinaallisin määrin. Jos joku Suomessa tulee tyhjässä bussissa viereen istumaan, sitä mulkaistaan paheksuvasti. Intialaiset ovat ilmeisesti niin tottuneita tungokseen, että automaattisesti hakeutuvat iholle kiinni. Minä pidän omasta intimiteettisuojastani. On mukavaa, kun ihmiset pysyttelevät turvallisen puolen metrin hajuraon päässä.
Illat ovat tosiaan viilenneet, ja tulin tänään oikein ajatelleeksi miten erilaiselta täällä näyttää verrattuna siihen, kun tulimme tänne elokuun alussa. Silloin kaikki kadunvarret ja liikenteenjakajat ja jopa autotien reunatkin olivat solkenaan vierivieressä nukkuvia köyhiä, nyt he ovat paenneet kylmää joko takaisin maaseudulle tai sitten mahduttaneet itsensä pieniin telttoihin, joita kadunvarsilla on runsain mitoin. Nyt köyhyys ei ole kuitenkaan niin silminnähtävää, kuin silloin alussa. Tai sitten siihenkin on vain tottunut eikä sitä enää huomaa. Kai sitä on tullut aika sokeaksi köyhyydelle, kurjuudelle ja likaisuudelle. Toisaalta on siinä jotain hyvääkin. Minun neuroottinen hygieniasta huolehtimiseni on helpottunut enkä ahdistu vaikka kädet ovatkin välillä aika likaiset. Kyllä ne saippualla puhtaaksi lähtevät :)! Ehkä tämä Intia on tosiaan muuttanut minua peruuttamattomasti, niin kuin opaskirjoissa etukäteen varoiteltiin ;)!
lilli
Comments:
Post a Comment
Lue lisää arkistosta.
