27.10.04
Tiistai 26.10.
Mussoriesta on palattu mukavasti perusbussilla. 200 kilometrin paluuomatka kesti vaivaiset 7 tuntia. Mussoorissa kävimme tietenkin katsastamassa paikalliset nähtyävyydet, köysiradan, joka vei 2550 korkeuteen vuoren huipullen, kunnan puutarhan, jossa oli jo kesällä parhaat päivänsä nähneitä kukkia, vuoristojärven, joka oli keinotekoinen allas jossa saattoi polkea polkuveneillä, maisemareittin hevosensälästä ja ehdottomasti eniten näkemisen arvoisena vuoristoputouksen. Vuoristoputous oli joitakin kymmeniä metrejä korkea vesiputous vuoristorinteessä, joka kohisi voimakkaana kirkasta vuoristovettä syksyisessä auringon paisteessa. Täällä taas vaihteeksi jouduimme kuitenkin hankalaan turistivedätykseen. Eräs valokuuvaja kauppasi kuvia, ja tyytyväisenä paikan kauneuteen intouduin ostamaan häneltä yhden valokuvan minusta. Mies ottikin sitten valokuvan, mutta halusi ehdottomasti ottaa useita valokuvia. Jotenkin typerästi ajattelin, että hän varmaan ottaa useita kuvia ja yrittää sitten saada minut ostamaan useamman kuvan kun näyttää kuinka hienoja kuvia hän on ottanut. Lopulta mies oli ottanut minusta, Lillistä ja Annista 45 valokuvaa, ja alkoi pyytämään maksua 45 valokuvasta. Noin puolituntia kestäneen mielettömän torikokouksen jäljiltä päädyimme taivuimme siihen, että joudumme maksamaan 10 valokuvaa näistä 45:stä. Sovittiin, että saisimme valita valokuvat kun hän tulee niitä hotellille tuomaan. Illalla hotellin aulassa oli kirjekuoressa 10 valokuvaa, jotka tosiaan eivät ollet väreiltään tai asettelultaan mitään huipputasoisia. Lisäksi emme tosiaankaan saaneet itse valita kuvia. Näin taas tällä kertaa. Tällaiset turistivedätykset kyllä kertakaikkiaan pistää vihaiseksi ja kyllästyttää minua jo pahanpäiväisesti tässä Intiassa. Sitä on jotenkin tullut ihan hysteerisen epäluuloiseksi ja vainoharhaiseksi. Epäilee nykyään lähes jokaista lähestyjää, että millä juonella tuokin nyt yrittää minusta hyötyö, jne. Viikon turistimatkan vielä varmaan kestäisi, mutta pidemmän päälle se alkaa rassaamaan oikein toden teolla.
Mussooriessa ei juuri muuta suurta tapahtunut. Lauantaina tosiaan oli jotkut festivaalit. Alkaa nämä festivaalitkin tulemaan kyllä aika tutuksi. Täällä nimittäin tällaisia juhlija järjestetään aika yhtenään, ja ne tuntuvat aina olevan aika samanlaisia. On jonkinnäköinen paraati, jossa on hienoihin intialaisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä valoilla ja väreillä koristeltujen rekka-autojen kyydissä. Rumpuryhmä soittaa melankoolista kolinaa, ja rekka-autoihin kiinnitetyt kovaääniset joikaavat intialaista perinnemusiikkia. Ilmeisesti nämä paraatit ovat paikallisten mielestä niin huippuhienoja että niitä jaksetaan järjestää lähes kuukausittain, tai todennäköisemmin näihin juhliin liittyy sitten muutakin kuin tämä meidän näkemä paraati, kuten perhepiirissä syömistä tai vastaavaa.
Vaikka ylempänä valitin, että valkoisena joutuu jatkuvasti turistihuiputusyritysthen uhriksi, on tässä valkoisena täällä olossa paljon hyvääkin. Tavalliset ihmiset yleensä suhtautuvat hyvin kunnioittavasti ja vieraanvaraisesti meihin, koska olemme tulleet ulkomailta katsomaan heidän kotimaataan. Lisäksi minusta tuntuu, että Intialaiset ainakin jossain määrin ihailevat eurooppalaista ja länsimaista elämäntyyliä ja ihmisiä. Me olemme jonkinnäköisiä malliesimerkkejä siitä, miten kehittyneet ihmiset elävät. Tottakai meihin suhtautumiseen vaikuttaa varmasti myös se, että meillä on ihan toisella tavalla rahaa käytettävissä kuin paikallisilla, ja tämä saattaa toki vaikuttaa siihen, että kaupassa meitä saatetaan palvellaan ensin ja vasta sitten pidempää kaupassa ollutta intialaista. Mutta on kyse muustakin kuin rahasta. Me olemme intialaisten silmissä niin uudenaikaisia, vapaana kulttuurin rasitteista, elämme tasa-arvoisessa ja oikeudenmukaisessa maailmassa. Tämän huomaa selkeästi jutellessa Intialaisten kanssa. He kovasti kyselevt, miten Suomessa mikäkin asia tehdään ja miten mikäkin asia toimii ja vilpittömästi ihastelevat kertomaamme. Iso osa intialaisista nuorista myös ainakin harkistee länsimaihin muuttoa. Mitä tästä käytännössä on sitten hyöytyä minulle? Jokainen paikallinen kauppias tietää meidät. Lähiriksakuskit tietävät missä asumme, ja osaavat viedä kotiovelle sanomatta edes osoitetta. =) Yökerhoihin täällä on periaattessa sääntö, että miehet pääsevät sisään vain naisen kanssa. Minua se ei koske, minä olen länsimaalainen. Vaikea kaikkea on tähän kirjoittaa, mutta sellaista erillaista arvostavaa suhtautumista saa osakseen lähes kaikkialla verrattaessa paikallisiin perusintialaiseen, ihan lähikadun silittäjästä lähtien. Se on kieltämättä aika mukavaa.
Terveisin,
Eero
Mussoriesta on palattu mukavasti perusbussilla. 200 kilometrin paluuomatka kesti vaivaiset 7 tuntia. Mussoorissa kävimme tietenkin katsastamassa paikalliset nähtyävyydet, köysiradan, joka vei 2550 korkeuteen vuoren huipullen, kunnan puutarhan, jossa oli jo kesällä parhaat päivänsä nähneitä kukkia, vuoristojärven, joka oli keinotekoinen allas jossa saattoi polkea polkuveneillä, maisemareittin hevosensälästä ja ehdottomasti eniten näkemisen arvoisena vuoristoputouksen. Vuoristoputous oli joitakin kymmeniä metrejä korkea vesiputous vuoristorinteessä, joka kohisi voimakkaana kirkasta vuoristovettä syksyisessä auringon paisteessa. Täällä taas vaihteeksi jouduimme kuitenkin hankalaan turistivedätykseen. Eräs valokuuvaja kauppasi kuvia, ja tyytyväisenä paikan kauneuteen intouduin ostamaan häneltä yhden valokuvan minusta. Mies ottikin sitten valokuvan, mutta halusi ehdottomasti ottaa useita valokuvia. Jotenkin typerästi ajattelin, että hän varmaan ottaa useita kuvia ja yrittää sitten saada minut ostamaan useamman kuvan kun näyttää kuinka hienoja kuvia hän on ottanut. Lopulta mies oli ottanut minusta, Lillistä ja Annista 45 valokuvaa, ja alkoi pyytämään maksua 45 valokuvasta. Noin puolituntia kestäneen mielettömän torikokouksen jäljiltä päädyimme taivuimme siihen, että joudumme maksamaan 10 valokuvaa näistä 45:stä. Sovittiin, että saisimme valita valokuvat kun hän tulee niitä hotellille tuomaan. Illalla hotellin aulassa oli kirjekuoressa 10 valokuvaa, jotka tosiaan eivät ollet väreiltään tai asettelultaan mitään huipputasoisia. Lisäksi emme tosiaankaan saaneet itse valita kuvia. Näin taas tällä kertaa. Tällaiset turistivedätykset kyllä kertakaikkiaan pistää vihaiseksi ja kyllästyttää minua jo pahanpäiväisesti tässä Intiassa. Sitä on jotenkin tullut ihan hysteerisen epäluuloiseksi ja vainoharhaiseksi. Epäilee nykyään lähes jokaista lähestyjää, että millä juonella tuokin nyt yrittää minusta hyötyö, jne. Viikon turistimatkan vielä varmaan kestäisi, mutta pidemmän päälle se alkaa rassaamaan oikein toden teolla.
Mussooriessa ei juuri muuta suurta tapahtunut. Lauantaina tosiaan oli jotkut festivaalit. Alkaa nämä festivaalitkin tulemaan kyllä aika tutuksi. Täällä nimittäin tällaisia juhlija järjestetään aika yhtenään, ja ne tuntuvat aina olevan aika samanlaisia. On jonkinnäköinen paraati, jossa on hienoihin intialaisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä valoilla ja väreillä koristeltujen rekka-autojen kyydissä. Rumpuryhmä soittaa melankoolista kolinaa, ja rekka-autoihin kiinnitetyt kovaääniset joikaavat intialaista perinnemusiikkia. Ilmeisesti nämä paraatit ovat paikallisten mielestä niin huippuhienoja että niitä jaksetaan järjestää lähes kuukausittain, tai todennäköisemmin näihin juhliin liittyy sitten muutakin kuin tämä meidän näkemä paraati, kuten perhepiirissä syömistä tai vastaavaa.
Vaikka ylempänä valitin, että valkoisena joutuu jatkuvasti turistihuiputusyritysthen uhriksi, on tässä valkoisena täällä olossa paljon hyvääkin. Tavalliset ihmiset yleensä suhtautuvat hyvin kunnioittavasti ja vieraanvaraisesti meihin, koska olemme tulleet ulkomailta katsomaan heidän kotimaataan. Lisäksi minusta tuntuu, että Intialaiset ainakin jossain määrin ihailevat eurooppalaista ja länsimaista elämäntyyliä ja ihmisiä. Me olemme jonkinnäköisiä malliesimerkkejä siitä, miten kehittyneet ihmiset elävät. Tottakai meihin suhtautumiseen vaikuttaa varmasti myös se, että meillä on ihan toisella tavalla rahaa käytettävissä kuin paikallisilla, ja tämä saattaa toki vaikuttaa siihen, että kaupassa meitä saatetaan palvellaan ensin ja vasta sitten pidempää kaupassa ollutta intialaista. Mutta on kyse muustakin kuin rahasta. Me olemme intialaisten silmissä niin uudenaikaisia, vapaana kulttuurin rasitteista, elämme tasa-arvoisessa ja oikeudenmukaisessa maailmassa. Tämän huomaa selkeästi jutellessa Intialaisten kanssa. He kovasti kyselevt, miten Suomessa mikäkin asia tehdään ja miten mikäkin asia toimii ja vilpittömästi ihastelevat kertomaamme. Iso osa intialaisista nuorista myös ainakin harkistee länsimaihin muuttoa. Mitä tästä käytännössä on sitten hyöytyä minulle? Jokainen paikallinen kauppias tietää meidät. Lähiriksakuskit tietävät missä asumme, ja osaavat viedä kotiovelle sanomatta edes osoitetta. =) Yökerhoihin täällä on periaattessa sääntö, että miehet pääsevät sisään vain naisen kanssa. Minua se ei koske, minä olen länsimaalainen. Vaikea kaikkea on tähän kirjoittaa, mutta sellaista erillaista arvostavaa suhtautumista saa osakseen lähes kaikkialla verrattaessa paikallisiin perusintialaiseen, ihan lähikadun silittäjästä lähtien. Se on kieltämättä aika mukavaa.
Terveisin,
Eero
Comments:
Post a Comment
Lue lisää arkistosta.
