10.10.04
10.10.2004
Ollaan taas vaihteeksi kotikaupungissa, ratkiriemukkaan 21 tunnin junamatkan jälkeen. Juna oli 4 tuntia myöhässä eikä meille oikein koskaan selvinnyt miksi. Noin tunti ennen Delhiä juna alkoi pysähdellä pitkiksi ajoiksi paikalleen, mateli muutama kymmenen metriä eteenpäin ja pysähtyi taas. Sangen turhauttavaa mutta pääsimme onneksi perille asti, parempihan se on myöhään kuin ei milloinkaan.
Kovasti minä kaipailin kannettavaani Mumbaissa. Reissu oli ajatuksia herättävä kokemus ja näin jälkeen päin on vaikea muistaa kaikkea, mitä siellä tuli ihmeteltyä ja kummasteltua. Tiivistettynä voisi sanoa, että kaiken kaikkiaan Mumbai oli pienoinen pettymys. 16,4 miljoonan asukkaan kaupungilta olimme odottaneet jonkilaista sykkivää hermokeskusta: palveluita, ravintoloita, yöelämää ja tekemistä, mutta nämä jäivät saamatta. Loppujen lopuksi Mumbai osoittautui varsin Delhin kaltaiseksi. Lehmiä ei tosin ollut kuin muutama ja nekin narun päässä, mutta muuten kaupunki oli likainen ja tavallinen. Hajut olivat Delhiäkin pahemmat. Delhissä hajut ovat paikoittaisia, välillä voi hengittää suht raitistakin ilmaa sisäänsä mutta Mumbaissa vallitsi yleinen mädän, virtsan ja ulosteen yhdistelmä. Quelle odeur!
Mumbaissa sijaitsevat joidenkin lähteiden mukaan Aasian isoimmat slummit. Sen kyllä huomasi katukuvassa. Telttakyliä oli siellä täällä ja junaradan varsi oli yhtä slummimerta. Slummien lapset olivat hirvittävän likaisia ja laihoja. Tyttöjen tukat olivat yhtä rastaa ja vaatteet repaleisia likamöykkyjä. Ja lapset tekevät paljon raskaita töitä, kiertävät paikallisjunissa isot korit päänsä päällä myyden milloin mitäkin. En kehdannut ottaa juuri valokuvia, digikameran kanssa hohtavan valkoinen t-paita yllä tuntui niin siltä, kuin olisi ollut kahden maailman välissä, ja siinä oli sulattelemista. Näillä slummien lapsilla ei tunnu olevan järin toivoa tulevaisuudessa. Kastijärjestelmä on edelleen varsin voimissaan ja niinpä jenkkien tapaista 'kovalla työllä parempaan tulevaisuuteen' -ajattelutapaa ei täällä voi olla. Slummien lapset on tuomittu likaisiin slummeihin koko loppuelämäkseen ja slummit vain paisuvat. Täällä ei ole minkäänlaista syntyvyydensäännöstelyohjelmaa ja varsinkin tyttöjen ja naisten asema on todella huono. Katukuvassa naisia ei edes juurikaan näy. Tämä on miesten valtakunta. Naiset ovat kotona lapsikatraittensa kanssa vääntämässä miehelle ruokaa ja pesemässä miehen pyykkejä. Tuntuu hassulta olla feministi Suomessa, kun nyt näkee miten huonosti asiat voisivat oikeasti olla. Kovasti tämä Intia pistää kyllä pohtimaan asioita. Ja tuntuu toivottamalta tämä näiden hällä väliä -asenne. Täällä rakennetaan hienoja ostoskeskuksia, mutta sitten ei ole minkäänlaista poliittista tahtoa tehdä jotain tälle paisuvalle väestölle ja romahduksen partaalla olevalle infrastruktuurille. Jotenkin on sellainen asenne, että Intia on nyt tälläinen maa, että mikään ei toimi ja ihmisiä on valtavasti. Ei sille mitään voida tehdä. Parempi vaan rakentaa rikkaille uusi huvipuisto. Ihan kuin ylempi luokka ei edes näkisi slummeja ympärillään. Pelottavaa. Yhdessä lippujonossakin jaloissa pyöri pieni kerjäläistyttö. Pelkät likaiset pikkuhousut päällä se konttasi ihmisten jaloissa ja kerjäsi ruokaa. Ihmiset eivät reagoineet mitenkään. Katsoivat vain eteenpäin ja jos se tyttö repi jotain housunlahkeista niin tämä ihminen vain vähän töni sitä tyttöä ärsyyntyneenä pois. Että äläpäs tule häiritsemään minun elämääni. Nämä intialaiset ovat varmasti vain niin tottuneita tähän köyhyyteen ympärillään, että ne eivät edes enää huomaa sitä. Ja onnistuvat elämään onnellisesti vaivaamatta ajatustakaan jollekin pikkutytölle, joka varmaan myy itseään saadakseen pari naurettavaa rupiaa. Tasan ei käy onnen lahjat ei. Tulee niin etuoikeutettu olo :(
Jotenkin olin ehkä etukäteen ajatellut, että Mumbai olisi toisenlainen. Että Mumbai olisi jotenkin siistimpi, että Mumbaissa olisi elämää, että Mumbai ei olisi niin takapajuinen. Yöelämä osoittautui köyhäksi. Viikonloppumenoa emme päässeet edes näkemään, sillä lauantaina, jolloin saavuimme, oli Gandhin syntymäpäivän kunniaksi ’dry day’ eli alkoholin myyminen oli kiellettyä ja baarit suurimmaksi osaksi kiinni. Viikolla yritimme useaan otteeseen löytää sitä kuuluisaa Intian bilekaupungin sydäntä mutta jo ravintoloiden ovella portsarit kehoittivat meitä ystävällisesti tulemaan joku toinen kerta, koska baarissa ei ole muita asiakkaita. Käsittämätöntä. Luulisi, että reilun 16 miljoonan asukkaan kaupungista löytyisi edes joku, joka olisi eksynyt Lonely Planetin parhaimmaksi suosittelemaan baariin keskellä viikkoakin.
Takapajuisuutta kuvaa mielestäni hyvin se, että huvipuistossa, jossa Eeron kanssa kävimme, ei ollut juurikaan muita naisia. Ainoastaan aikuisia miehiä pitämässä hauskaa keskenään. Ja tuijottamassa minua. Päästiin taas moneen otteeseen kuvauskohteiksi ja lykättiinpä kerran pieni lapsikin minun syliini. Aidan toisella puolella oleva vesipuisto himotti minun sisälläni asuvaa vesipetoa suuresti, mutta ajatus ainoana naisena bikineissä intialaisessa vesipuistossa sai tukahduttavassakin kuumudessa ihoni kananlihalle. Missä ne kaikki naiset ovat??? Junassa naisille on varattu oma vaunu, joka on aina puoliksi tyhjillään kun kymmenen miesten vaunua on tupaten täysiä. Miesten vaunuista roikkuu ihmisiä ulkona asti (Mumbain paikallisjunissa kuolee kuulemma vuosittain noin 1600 ihmistä juuri näissä ’roikkumistapaturmissa’, eli ihmisiä tippuu kovassa vauhdissa avoimista ovista radalle tai ulkona roikkuvat ihmiset törmäävät vastaantulevaan junaan) ja asemat ovat täynnä vain miehiä. Miehiä, miehiä, miehiä. Ja tuijottavia miehiä. Naiset ovat kuin hävinneet jonnekin.
Ravintoloiden vähyys oli myös kova pettymys. Olimme odottaneet kieli pitkällä vaihtelua näihin samoihin muutamaan ravintolaan, joissa täällä Delhissä päivittäin ruokailemme mutta ruokaravintolan löytäminen Mumbaissa osoittautui tuskalliseksi taipaleeksi. Yhtenäkin iltana taivalsimme Mumbain katuja lähes kolme tuntia, ennen kuin eksyimme ravintolan kohdalle. Ei siis tietoakaan bar-hoppingista, jota olen kovasti kaipaillut.
Nähtävyyksiä Mumbaissa ei juuri ole. Kävimme katsastamassa Elephanta cavet 1,5 tunnin lauttamatkan päässä olevalla saarella ja muutamat shivat nähtyämme totesimme nähneemme tarpeeksi. Saarella vilisevät apinat olivat minun mielestä paljon kivipatsaita mielenkiintoisempia. Sightseen top kymppiin päässyt Aquarium osoittautui pieneksi saliksi, jossa oli ehkä maailman likaisimpia akvaarioita. Kaloja ei meinannut nähdä veden läpi, mistä lie vesi otettu. Katuojasta vai Gagnesista. Hanging Gardenin nähtyämme totesimme, että sightseen top 10 on syvältä ja jätämme nähtävyyksien katselun siihen.
Shoppailua harrastimme ahkerasti paremman tekemisen puutteesta. Metsästimme Intian suurinta ostoskeskusta, mutta jos se, minkä me löysimme, on Intian suurin ostoskeskus, niin minä olen kyllä valtavan pettynyt. Mall oli pienempi kuin Stockmann. Kävimme myös Fashion Streetilla, joka on tinkimisen mekka. Muutaman ostoksen jälkeen ymmärsimme, että kauppiaat olivat lukeneet Lonely Planetin muista tinkiä -ohjeet, ja nostaneet hinnat kolminkertaisiksi. Pääsimme tosissaan harjoittelemaan tinkimistä! Ensimmäistä kertaa meidän avosuhdettamme myös ihmeteltiin avoimesti: ’You boyfriend and girlfriend? Not married? Hih hih hih? Not married? Kih kih! And you together? Hihih! You get married one day? Hah hah! Together and not married! Kih kih kih :)!’ Tunsin itseni hyvin kevytkenkäiseksi eläessäni Eeron kanssa avosuhteessa :) Ei kai vain Intian ideologiat ja tabut ala tunkeutua minun ajatusmaailmaani???
No, vaikka Mumbai muuten osoittautui samanlaiseksi kuin muutkin Intian kaupungit niin sain kuitenkin toteutettua vakaan aikomukseni luoda uraa Bollywoodissa, sillä pääsimme esiintymään suosittuun Bollywood saippuaoopperaan :D!!! Okei, myönnän – ei yhtään niin hohdokasta kuin esiintyminen Bollywood elokuvassa mutta pohjaltahan sitä yleensä aloitetaan :)! Olisin päässyt seuraavana päivänä musiikkivideon taustatanssijaksi, mutta meillä oli jo junaliput Delhiin hankittuna, joten ilmeisesti filmitähden urani jäi varsin lyhyeksi. Nyt pääsisin kyllä Delhissä johonkin muotikuvaukseen mutta kameroita pelkäävänä ihmisenä olen päättänyt jättää kokemuksen välistä. Ei taida mallin hommat olla minua varten :)!
Bollywood-uramme lähti käyntiin Eeron ja minun tutustuttua suomalaiseen pikkupoikaan Mumbain turistialueella. 12-vuotias poika tuli esittelemään itsensä ulkosuomalaisen lapsen englannilla ja kertoi, että hän oli muuttanut neljävuotiaana Intiaan ja asunut nyt täällä kahdeksan vuotta. Hänen vanhempansa työskentelevät kuulemma filmialalla ja silloin ajattelimme, että vanhemmat ovat jotain varakkaita tuottajia tai ohjaajia. Poika puhui sujuvaa englantia ja hindiä, ja tylytti meitä ahdistelevia katukauppiaita (joita oli riesaksi asti!!!), kuinka heidän tuotteistaan ei pitäisi maksaa yhtä rupiaa enempää. Hassu poika! Muutaman päivän päästä, kun olimme juuri tavanneet Saanan ja Inkan turistien suosimassa kahvilassa ja suuntaamassa shoppailemaan, tapasimme tämän 12-vuotiaan suomalaispojan Lassen uudelleen. Hän esitteli meidät äidilleen Seijalle, joka tarjosi meille taustahenkilöiden osia paikallisessa Bollywood saippuaoopperassa siksi illaksi. Suostuimme empimättä ja sitten alkoikin matkamme kummallisin ilta ja mieleenpainuvin kokemus! Törmäsimme ilmeisesti johonkin kummalliseen hippiäitiin, joka uskoo vapaan kasvatukseen voimaan ja tajuntaa laajentavien aineiden parantavaan vaikutukseen. Mukana oli myös hänen viisivuotias tyttärensä Malana. Malana oli todellinen monkey girl, kuten hän itse itseään nimitti: tyttö juoksi pitkin katuja, leikki ja riehui kerjäläislasten kanssa, varasti kahvilan tarjoilijoille jätetyt tipit ja kävi ostamassa niillä keksejä itselleen ja katulapsikavereilleen, huuteli tarjoilijoille käskyjä, oli koko ajan hukassa tai pää kolmantena jalkana jossain viipottamassa. Seija totesi, että hän ei osaa huolestua Malanasta, kaikki kuulemma tuntevat heidät sillä seudulla ja katsovat Malanan perään. Joten Malana ryntäilee kaduilla ihmisvilinässä oman päänsä mukaan. Ei häntä kuulemma valkoihoisena kidnapattaisi vaikka intialaisia lapsia häviää aina silloin tällöin. Onhan sekin tapa suhtautua asiaan, minä tuskin uskaltaisin luottaa näin sokeasti valkoisen ihon voimaan.
Istuskeltuamme jonkin aikaa kahvilassa aloimme tehdä lähtöä kuvauspaikalle. Matka kesti pitkään. Seija kävi ilmeisesti napsimassa jotain piristettä ennen lähtöä ja oli varsin sekavassa tilassa. Malana oli jatkuvasti kadoksissa, joitakin ihmisiä piti odottaa, Lassea ei löytynyt ja me aloimme epäillä koko projektia. Jotenkin pääsimme kuitenkin täpötäyteen paikallisjunaan (Malana matkassa, Lasse hukassa) ja perääntyminen tuntui vaikealta. Juna-asemalta otimme riksat ja lähdimme kohti viiden tähden hotellia, jossa kuvaukset oli määrä suorittaa. Seijan riksa pysähtyi jatkuvasti eri kojujen kohdalle Seijan mielihalujen mukaan ja määränpäässä Seijalla ei enää ollutkaan rahaa maksaa riksaa. ’Mihin mun rahat on kadonneet? Enhän mä oo edes ostanut mitään?’ Hyvin sekavan oloinen Seija höpötteli outoja ja yritti pitää Malanaa aisoissa siinä kuitenkaan onnistumatta. Saana, Inka, Eero ja minä tunsimme poskemme punehtuvan, kun Malana kiljuen juoksi pitkin viiden tähden hotellin käytäviä, loikki kengät jalassa sohvilla, kitisytteli kenkiään lattiaa vasten ihastuneena hirvittävästä vinkunasta, jonka sai aikaan ja piti muutenkin aikamoista showta yllä. Seija piiloutui pylvään taakse, koska hän ei jaksanut komentaa tytärtään. Jossain tässä vaiheessa meille kävi myös ilmi, että hänen lapsensa eivät käy koulua!!!!! Seija ei kuulemma usko koulujärjestelmään ja hänen mielestään on parempi, että hän opettaa lapsensa itse. Intialaiset kuvaushenkilökunnan jäsenet pyörittelivät epäuskoisina päitään, että länsimainen nainen ei haluaisi lastensa käyvän koulua eivätkä voineet uskoa korviaan, kun kuulivat, että 12-vuotias Lasse oli yksinään matkalla kuvauspaikalle paikallisjunalla ja riksalla 23 aikaan illalla. Seija vain totesi, että hänen lapsensa ovat varsin itsenäisiä ja hän ei ymmärrä, kuinka intialaisia lapsia pitää paapoa niin ylenpalttisesti. Minun loppuilta ja yö menikin sitten sulatellessa tätä kaikkea. Miten joku voi tuhota lapsiltaan mahdollisuuden koulutukseen ja sitä myötä tulevaisuuden? Onko tämä nyt varmasti hyvä elämäntapa ja keino tienata perheen elanto raahaamalla pieniä lapsia koko yön kestäviin kuvauksiin ja laittaa lapsi nukkumaan hotellin aulan sohvalle (Lasse pomppi hereillä koko yön)? Miten äidin varsin ilmeinen päihteiden käyttö vaarantaa lasten turvallisuuden? Jne. jne. jne. Kuin kiljusten herrasväkeä olisi seurannut lähietäisyydeltä. Seija puhui oikeastaan ainoastaan rahasta. Miten tästä kuvauksesta saa 500 rupiaa (10 euroa) ja miten sillä elää monta päivää, kuinka hän ostaa kaikki vaatteensa bazaarista, jossa kaikki maksaa 50 rupiaa (euron) ja kuinka kummallista, että tällä kerralla ei saada ilmaista kahvia ja teetä. Jatkuvaa pennejen laskemista. Ilmeisesti he elävät aika kädestä suuhun periaatteella, sillä raha oli myös lasten jatkuva puheenaihe.
Kuvaukset olivat kiljusten herrasväen seuraamista luukunottamatta aika lailla odottelua. Inka ja minut puettiin aivan hirvittäviin rooliasusteisiin. Nahkajakun ja nahkaisen minihameen sekä paitapuseron olisin ehkä vielä voinut jotenkin sulattaa, mutta niitä ei oltu ilmeisesti pesty ehkä ikinä, joten rooliasu tuotti minulle suunnattomia vaikeuksia!!! Haju oli karmaiseva ja aiheutti minulle pahoinvointia. Inkan ja minun tehtävänä oli esittää hotellin vastaanottoapulaisia. Olin jotenkin ajatellut, että meidät meikattaisiin ja kammattaisiin, mutta ei. Ilman meikkiä, naamat hikisinä ja punaisina, hiukset liimautuneena päänahkaan meidät tyrkättiin estradille. Ja rooliasut kuin suoraan itä-saksasta. En ollut ihan kuvitellut, että ensiesiintymiseni televisiossa miljoonille ihmisille olisi tällainen :(
Kuvaukset olivat varsin uuvuttavat. Suun liikuttelua ja muka puhelimeen vastailua aamu seitsemään asti. Muut taustahenkilöt tepastelivat aulaa ristiin rastiin esittäen ilmeisesti hotellin asiakkaita. En tiedä, sillä kaksi miestä oli puettu vaaleanpunaisiin haalareihin ja minun mielestäni ne näyttivät erehdyttävästi vankilan haalareilta. Varsinkin, kun toinen käveli paljain jaloin. Eero ja Saana saivat pitää omat vaatteensa, ja minä olin lähes vihreä kateudesta.
Vettä join viimeksi joskus puoliyön aikaan, jano oli hirvittävä ja aamuyöstä jalatkin alkoivat olla varsin puutuneet. Onneksi kuvaukset loppuivat vihdoin aamulla ja sitten alkoikin tuttua tutumpi hintataistelu. Meidät vietiin kävellen kauas hotellilta palkanmaksuun ja silloin he päättivätkin, että Eerolle ja Lasselle ei makseta mitään. Syy ei ihan täysin selvinnyt. Ilmeisesti siksi, että Eero ja Lasse eivät olleet olleet sillä hetkellä paikalla, kun nimet kerättiin ylös, joten nyt he vetosivat siihen, että he eivät olisi oikeasti tarvinneet heitä, ja Eero ja Lasse olivat tarjoutuneet mukaan vapaaehtoisesti. Takaisin kuvauspaikalle, taistelua ja pojat saivat viisisatasensa (aika naurettava summa kaikesta vaivasta mutta eihän sinne rahan perässä menty). Sitten alkoikin taksitaistelu. Muille taustahenkilöille oli luvattu taksi takaisin turistialueelle, josta heidät oli bongattu, ja Saanan mukaan meille oli luvattu samainen transportaatio. Yksi maksumies karkasi paikalta ja me ajauduimme rajuihin sanaharkkoihin kahden jäljelle jääneen maksumiehen kanssa oikeudestamme taksiin. Bollywood-kokemus olisi haisevan rooliasunkin kanssa ollut ihan hauska kokemus, jos tätä lopun hintataistelua ei olisi ollut. No, kai se sitten vain kuuluu tähän intia-pakettiin. Saimme kuin saimmekin taksimme ja kolmen tunnin yöunet hotellilla ennen check outtia.
Viikko Mumbaissa oli takana ja matka Delhiin edessä. Vielä hirvittävä paniikki taksissa Mumbain iltapäiväruuhkissa: junan lähtöön kymmenen minuuttia ja me jumissa jossain hornan tuutissa. Ja kyseessä on vielä minä, jolla on lapsesta asti ollut krooninen myöhästymisen pelko. Mieluummin neljä tuntia liian aikaisin kuin viime tipassa paikalle (mikä tuottaa usein kiistaa Eeron ja minun välillä...). No ehdimme kuin ehdimmekin junaan :)! Ja tosiaan 21 tunnin puksuttelu Intian rautateillä kohti kotia. Oma koti kullan kallis =)!
lilli
ps. Onnistuimme muuten selvittämään Intian rautateiden jätteidenhuoltojärjestelmän. Junassa tarjoillaan snack, illallinen, jälkiruoka, iltatee ja aamiainen, ja kertyvät jätteet kerätään jäteastioihin. Hienoa! Ne varmaan viedään jälleenkäsiteltäväksi tai jotain? Heh, mehän ollaan Intiassa: jätteidenhuoltojärjestelmä toimii siten, että ’tarjoilija’ avaa vauhdissa oven ja tyhjentää ämpärin junanpenkalle. Ja arvatkaapa montako junaa Intian rautateillä päivittäin liikkuu? Jep jep. Kauniit radanvarsimaisemat täällä.
Ollaan taas vaihteeksi kotikaupungissa, ratkiriemukkaan 21 tunnin junamatkan jälkeen. Juna oli 4 tuntia myöhässä eikä meille oikein koskaan selvinnyt miksi. Noin tunti ennen Delhiä juna alkoi pysähdellä pitkiksi ajoiksi paikalleen, mateli muutama kymmenen metriä eteenpäin ja pysähtyi taas. Sangen turhauttavaa mutta pääsimme onneksi perille asti, parempihan se on myöhään kuin ei milloinkaan.
Kovasti minä kaipailin kannettavaani Mumbaissa. Reissu oli ajatuksia herättävä kokemus ja näin jälkeen päin on vaikea muistaa kaikkea, mitä siellä tuli ihmeteltyä ja kummasteltua. Tiivistettynä voisi sanoa, että kaiken kaikkiaan Mumbai oli pienoinen pettymys. 16,4 miljoonan asukkaan kaupungilta olimme odottaneet jonkilaista sykkivää hermokeskusta: palveluita, ravintoloita, yöelämää ja tekemistä, mutta nämä jäivät saamatta. Loppujen lopuksi Mumbai osoittautui varsin Delhin kaltaiseksi. Lehmiä ei tosin ollut kuin muutama ja nekin narun päässä, mutta muuten kaupunki oli likainen ja tavallinen. Hajut olivat Delhiäkin pahemmat. Delhissä hajut ovat paikoittaisia, välillä voi hengittää suht raitistakin ilmaa sisäänsä mutta Mumbaissa vallitsi yleinen mädän, virtsan ja ulosteen yhdistelmä. Quelle odeur!
Mumbaissa sijaitsevat joidenkin lähteiden mukaan Aasian isoimmat slummit. Sen kyllä huomasi katukuvassa. Telttakyliä oli siellä täällä ja junaradan varsi oli yhtä slummimerta. Slummien lapset olivat hirvittävän likaisia ja laihoja. Tyttöjen tukat olivat yhtä rastaa ja vaatteet repaleisia likamöykkyjä. Ja lapset tekevät paljon raskaita töitä, kiertävät paikallisjunissa isot korit päänsä päällä myyden milloin mitäkin. En kehdannut ottaa juuri valokuvia, digikameran kanssa hohtavan valkoinen t-paita yllä tuntui niin siltä, kuin olisi ollut kahden maailman välissä, ja siinä oli sulattelemista. Näillä slummien lapsilla ei tunnu olevan järin toivoa tulevaisuudessa. Kastijärjestelmä on edelleen varsin voimissaan ja niinpä jenkkien tapaista 'kovalla työllä parempaan tulevaisuuteen' -ajattelutapaa ei täällä voi olla. Slummien lapset on tuomittu likaisiin slummeihin koko loppuelämäkseen ja slummit vain paisuvat. Täällä ei ole minkäänlaista syntyvyydensäännöstelyohjelmaa ja varsinkin tyttöjen ja naisten asema on todella huono. Katukuvassa naisia ei edes juurikaan näy. Tämä on miesten valtakunta. Naiset ovat kotona lapsikatraittensa kanssa vääntämässä miehelle ruokaa ja pesemässä miehen pyykkejä. Tuntuu hassulta olla feministi Suomessa, kun nyt näkee miten huonosti asiat voisivat oikeasti olla. Kovasti tämä Intia pistää kyllä pohtimaan asioita. Ja tuntuu toivottamalta tämä näiden hällä väliä -asenne. Täällä rakennetaan hienoja ostoskeskuksia, mutta sitten ei ole minkäänlaista poliittista tahtoa tehdä jotain tälle paisuvalle väestölle ja romahduksen partaalla olevalle infrastruktuurille. Jotenkin on sellainen asenne, että Intia on nyt tälläinen maa, että mikään ei toimi ja ihmisiä on valtavasti. Ei sille mitään voida tehdä. Parempi vaan rakentaa rikkaille uusi huvipuisto. Ihan kuin ylempi luokka ei edes näkisi slummeja ympärillään. Pelottavaa. Yhdessä lippujonossakin jaloissa pyöri pieni kerjäläistyttö. Pelkät likaiset pikkuhousut päällä se konttasi ihmisten jaloissa ja kerjäsi ruokaa. Ihmiset eivät reagoineet mitenkään. Katsoivat vain eteenpäin ja jos se tyttö repi jotain housunlahkeista niin tämä ihminen vain vähän töni sitä tyttöä ärsyyntyneenä pois. Että äläpäs tule häiritsemään minun elämääni. Nämä intialaiset ovat varmasti vain niin tottuneita tähän köyhyyteen ympärillään, että ne eivät edes enää huomaa sitä. Ja onnistuvat elämään onnellisesti vaivaamatta ajatustakaan jollekin pikkutytölle, joka varmaan myy itseään saadakseen pari naurettavaa rupiaa. Tasan ei käy onnen lahjat ei. Tulee niin etuoikeutettu olo :(
Jotenkin olin ehkä etukäteen ajatellut, että Mumbai olisi toisenlainen. Että Mumbai olisi jotenkin siistimpi, että Mumbaissa olisi elämää, että Mumbai ei olisi niin takapajuinen. Yöelämä osoittautui köyhäksi. Viikonloppumenoa emme päässeet edes näkemään, sillä lauantaina, jolloin saavuimme, oli Gandhin syntymäpäivän kunniaksi ’dry day’ eli alkoholin myyminen oli kiellettyä ja baarit suurimmaksi osaksi kiinni. Viikolla yritimme useaan otteeseen löytää sitä kuuluisaa Intian bilekaupungin sydäntä mutta jo ravintoloiden ovella portsarit kehoittivat meitä ystävällisesti tulemaan joku toinen kerta, koska baarissa ei ole muita asiakkaita. Käsittämätöntä. Luulisi, että reilun 16 miljoonan asukkaan kaupungista löytyisi edes joku, joka olisi eksynyt Lonely Planetin parhaimmaksi suosittelemaan baariin keskellä viikkoakin.
Takapajuisuutta kuvaa mielestäni hyvin se, että huvipuistossa, jossa Eeron kanssa kävimme, ei ollut juurikaan muita naisia. Ainoastaan aikuisia miehiä pitämässä hauskaa keskenään. Ja tuijottamassa minua. Päästiin taas moneen otteeseen kuvauskohteiksi ja lykättiinpä kerran pieni lapsikin minun syliini. Aidan toisella puolella oleva vesipuisto himotti minun sisälläni asuvaa vesipetoa suuresti, mutta ajatus ainoana naisena bikineissä intialaisessa vesipuistossa sai tukahduttavassakin kuumudessa ihoni kananlihalle. Missä ne kaikki naiset ovat??? Junassa naisille on varattu oma vaunu, joka on aina puoliksi tyhjillään kun kymmenen miesten vaunua on tupaten täysiä. Miesten vaunuista roikkuu ihmisiä ulkona asti (Mumbain paikallisjunissa kuolee kuulemma vuosittain noin 1600 ihmistä juuri näissä ’roikkumistapaturmissa’, eli ihmisiä tippuu kovassa vauhdissa avoimista ovista radalle tai ulkona roikkuvat ihmiset törmäävät vastaantulevaan junaan) ja asemat ovat täynnä vain miehiä. Miehiä, miehiä, miehiä. Ja tuijottavia miehiä. Naiset ovat kuin hävinneet jonnekin.
Ravintoloiden vähyys oli myös kova pettymys. Olimme odottaneet kieli pitkällä vaihtelua näihin samoihin muutamaan ravintolaan, joissa täällä Delhissä päivittäin ruokailemme mutta ruokaravintolan löytäminen Mumbaissa osoittautui tuskalliseksi taipaleeksi. Yhtenäkin iltana taivalsimme Mumbain katuja lähes kolme tuntia, ennen kuin eksyimme ravintolan kohdalle. Ei siis tietoakaan bar-hoppingista, jota olen kovasti kaipaillut.
Nähtävyyksiä Mumbaissa ei juuri ole. Kävimme katsastamassa Elephanta cavet 1,5 tunnin lauttamatkan päässä olevalla saarella ja muutamat shivat nähtyämme totesimme nähneemme tarpeeksi. Saarella vilisevät apinat olivat minun mielestä paljon kivipatsaita mielenkiintoisempia. Sightseen top kymppiin päässyt Aquarium osoittautui pieneksi saliksi, jossa oli ehkä maailman likaisimpia akvaarioita. Kaloja ei meinannut nähdä veden läpi, mistä lie vesi otettu. Katuojasta vai Gagnesista. Hanging Gardenin nähtyämme totesimme, että sightseen top 10 on syvältä ja jätämme nähtävyyksien katselun siihen.
Shoppailua harrastimme ahkerasti paremman tekemisen puutteesta. Metsästimme Intian suurinta ostoskeskusta, mutta jos se, minkä me löysimme, on Intian suurin ostoskeskus, niin minä olen kyllä valtavan pettynyt. Mall oli pienempi kuin Stockmann. Kävimme myös Fashion Streetilla, joka on tinkimisen mekka. Muutaman ostoksen jälkeen ymmärsimme, että kauppiaat olivat lukeneet Lonely Planetin muista tinkiä -ohjeet, ja nostaneet hinnat kolminkertaisiksi. Pääsimme tosissaan harjoittelemaan tinkimistä! Ensimmäistä kertaa meidän avosuhdettamme myös ihmeteltiin avoimesti: ’You boyfriend and girlfriend? Not married? Hih hih hih? Not married? Kih kih! And you together? Hihih! You get married one day? Hah hah! Together and not married! Kih kih kih :)!’ Tunsin itseni hyvin kevytkenkäiseksi eläessäni Eeron kanssa avosuhteessa :) Ei kai vain Intian ideologiat ja tabut ala tunkeutua minun ajatusmaailmaani???
No, vaikka Mumbai muuten osoittautui samanlaiseksi kuin muutkin Intian kaupungit niin sain kuitenkin toteutettua vakaan aikomukseni luoda uraa Bollywoodissa, sillä pääsimme esiintymään suosittuun Bollywood saippuaoopperaan :D!!! Okei, myönnän – ei yhtään niin hohdokasta kuin esiintyminen Bollywood elokuvassa mutta pohjaltahan sitä yleensä aloitetaan :)! Olisin päässyt seuraavana päivänä musiikkivideon taustatanssijaksi, mutta meillä oli jo junaliput Delhiin hankittuna, joten ilmeisesti filmitähden urani jäi varsin lyhyeksi. Nyt pääsisin kyllä Delhissä johonkin muotikuvaukseen mutta kameroita pelkäävänä ihmisenä olen päättänyt jättää kokemuksen välistä. Ei taida mallin hommat olla minua varten :)!
Bollywood-uramme lähti käyntiin Eeron ja minun tutustuttua suomalaiseen pikkupoikaan Mumbain turistialueella. 12-vuotias poika tuli esittelemään itsensä ulkosuomalaisen lapsen englannilla ja kertoi, että hän oli muuttanut neljävuotiaana Intiaan ja asunut nyt täällä kahdeksan vuotta. Hänen vanhempansa työskentelevät kuulemma filmialalla ja silloin ajattelimme, että vanhemmat ovat jotain varakkaita tuottajia tai ohjaajia. Poika puhui sujuvaa englantia ja hindiä, ja tylytti meitä ahdistelevia katukauppiaita (joita oli riesaksi asti!!!), kuinka heidän tuotteistaan ei pitäisi maksaa yhtä rupiaa enempää. Hassu poika! Muutaman päivän päästä, kun olimme juuri tavanneet Saanan ja Inkan turistien suosimassa kahvilassa ja suuntaamassa shoppailemaan, tapasimme tämän 12-vuotiaan suomalaispojan Lassen uudelleen. Hän esitteli meidät äidilleen Seijalle, joka tarjosi meille taustahenkilöiden osia paikallisessa Bollywood saippuaoopperassa siksi illaksi. Suostuimme empimättä ja sitten alkoikin matkamme kummallisin ilta ja mieleenpainuvin kokemus! Törmäsimme ilmeisesti johonkin kummalliseen hippiäitiin, joka uskoo vapaan kasvatukseen voimaan ja tajuntaa laajentavien aineiden parantavaan vaikutukseen. Mukana oli myös hänen viisivuotias tyttärensä Malana. Malana oli todellinen monkey girl, kuten hän itse itseään nimitti: tyttö juoksi pitkin katuja, leikki ja riehui kerjäläislasten kanssa, varasti kahvilan tarjoilijoille jätetyt tipit ja kävi ostamassa niillä keksejä itselleen ja katulapsikavereilleen, huuteli tarjoilijoille käskyjä, oli koko ajan hukassa tai pää kolmantena jalkana jossain viipottamassa. Seija totesi, että hän ei osaa huolestua Malanasta, kaikki kuulemma tuntevat heidät sillä seudulla ja katsovat Malanan perään. Joten Malana ryntäilee kaduilla ihmisvilinässä oman päänsä mukaan. Ei häntä kuulemma valkoihoisena kidnapattaisi vaikka intialaisia lapsia häviää aina silloin tällöin. Onhan sekin tapa suhtautua asiaan, minä tuskin uskaltaisin luottaa näin sokeasti valkoisen ihon voimaan.
Istuskeltuamme jonkin aikaa kahvilassa aloimme tehdä lähtöä kuvauspaikalle. Matka kesti pitkään. Seija kävi ilmeisesti napsimassa jotain piristettä ennen lähtöä ja oli varsin sekavassa tilassa. Malana oli jatkuvasti kadoksissa, joitakin ihmisiä piti odottaa, Lassea ei löytynyt ja me aloimme epäillä koko projektia. Jotenkin pääsimme kuitenkin täpötäyteen paikallisjunaan (Malana matkassa, Lasse hukassa) ja perääntyminen tuntui vaikealta. Juna-asemalta otimme riksat ja lähdimme kohti viiden tähden hotellia, jossa kuvaukset oli määrä suorittaa. Seijan riksa pysähtyi jatkuvasti eri kojujen kohdalle Seijan mielihalujen mukaan ja määränpäässä Seijalla ei enää ollutkaan rahaa maksaa riksaa. ’Mihin mun rahat on kadonneet? Enhän mä oo edes ostanut mitään?’ Hyvin sekavan oloinen Seija höpötteli outoja ja yritti pitää Malanaa aisoissa siinä kuitenkaan onnistumatta. Saana, Inka, Eero ja minä tunsimme poskemme punehtuvan, kun Malana kiljuen juoksi pitkin viiden tähden hotellin käytäviä, loikki kengät jalassa sohvilla, kitisytteli kenkiään lattiaa vasten ihastuneena hirvittävästä vinkunasta, jonka sai aikaan ja piti muutenkin aikamoista showta yllä. Seija piiloutui pylvään taakse, koska hän ei jaksanut komentaa tytärtään. Jossain tässä vaiheessa meille kävi myös ilmi, että hänen lapsensa eivät käy koulua!!!!! Seija ei kuulemma usko koulujärjestelmään ja hänen mielestään on parempi, että hän opettaa lapsensa itse. Intialaiset kuvaushenkilökunnan jäsenet pyörittelivät epäuskoisina päitään, että länsimainen nainen ei haluaisi lastensa käyvän koulua eivätkä voineet uskoa korviaan, kun kuulivat, että 12-vuotias Lasse oli yksinään matkalla kuvauspaikalle paikallisjunalla ja riksalla 23 aikaan illalla. Seija vain totesi, että hänen lapsensa ovat varsin itsenäisiä ja hän ei ymmärrä, kuinka intialaisia lapsia pitää paapoa niin ylenpalttisesti. Minun loppuilta ja yö menikin sitten sulatellessa tätä kaikkea. Miten joku voi tuhota lapsiltaan mahdollisuuden koulutukseen ja sitä myötä tulevaisuuden? Onko tämä nyt varmasti hyvä elämäntapa ja keino tienata perheen elanto raahaamalla pieniä lapsia koko yön kestäviin kuvauksiin ja laittaa lapsi nukkumaan hotellin aulan sohvalle (Lasse pomppi hereillä koko yön)? Miten äidin varsin ilmeinen päihteiden käyttö vaarantaa lasten turvallisuuden? Jne. jne. jne. Kuin kiljusten herrasväkeä olisi seurannut lähietäisyydeltä. Seija puhui oikeastaan ainoastaan rahasta. Miten tästä kuvauksesta saa 500 rupiaa (10 euroa) ja miten sillä elää monta päivää, kuinka hän ostaa kaikki vaatteensa bazaarista, jossa kaikki maksaa 50 rupiaa (euron) ja kuinka kummallista, että tällä kerralla ei saada ilmaista kahvia ja teetä. Jatkuvaa pennejen laskemista. Ilmeisesti he elävät aika kädestä suuhun periaatteella, sillä raha oli myös lasten jatkuva puheenaihe.
Kuvaukset olivat kiljusten herrasväen seuraamista luukunottamatta aika lailla odottelua. Inka ja minut puettiin aivan hirvittäviin rooliasusteisiin. Nahkajakun ja nahkaisen minihameen sekä paitapuseron olisin ehkä vielä voinut jotenkin sulattaa, mutta niitä ei oltu ilmeisesti pesty ehkä ikinä, joten rooliasu tuotti minulle suunnattomia vaikeuksia!!! Haju oli karmaiseva ja aiheutti minulle pahoinvointia. Inkan ja minun tehtävänä oli esittää hotellin vastaanottoapulaisia. Olin jotenkin ajatellut, että meidät meikattaisiin ja kammattaisiin, mutta ei. Ilman meikkiä, naamat hikisinä ja punaisina, hiukset liimautuneena päänahkaan meidät tyrkättiin estradille. Ja rooliasut kuin suoraan itä-saksasta. En ollut ihan kuvitellut, että ensiesiintymiseni televisiossa miljoonille ihmisille olisi tällainen :(
Kuvaukset olivat varsin uuvuttavat. Suun liikuttelua ja muka puhelimeen vastailua aamu seitsemään asti. Muut taustahenkilöt tepastelivat aulaa ristiin rastiin esittäen ilmeisesti hotellin asiakkaita. En tiedä, sillä kaksi miestä oli puettu vaaleanpunaisiin haalareihin ja minun mielestäni ne näyttivät erehdyttävästi vankilan haalareilta. Varsinkin, kun toinen käveli paljain jaloin. Eero ja Saana saivat pitää omat vaatteensa, ja minä olin lähes vihreä kateudesta.
Vettä join viimeksi joskus puoliyön aikaan, jano oli hirvittävä ja aamuyöstä jalatkin alkoivat olla varsin puutuneet. Onneksi kuvaukset loppuivat vihdoin aamulla ja sitten alkoikin tuttua tutumpi hintataistelu. Meidät vietiin kävellen kauas hotellilta palkanmaksuun ja silloin he päättivätkin, että Eerolle ja Lasselle ei makseta mitään. Syy ei ihan täysin selvinnyt. Ilmeisesti siksi, että Eero ja Lasse eivät olleet olleet sillä hetkellä paikalla, kun nimet kerättiin ylös, joten nyt he vetosivat siihen, että he eivät olisi oikeasti tarvinneet heitä, ja Eero ja Lasse olivat tarjoutuneet mukaan vapaaehtoisesti. Takaisin kuvauspaikalle, taistelua ja pojat saivat viisisatasensa (aika naurettava summa kaikesta vaivasta mutta eihän sinne rahan perässä menty). Sitten alkoikin taksitaistelu. Muille taustahenkilöille oli luvattu taksi takaisin turistialueelle, josta heidät oli bongattu, ja Saanan mukaan meille oli luvattu samainen transportaatio. Yksi maksumies karkasi paikalta ja me ajauduimme rajuihin sanaharkkoihin kahden jäljelle jääneen maksumiehen kanssa oikeudestamme taksiin. Bollywood-kokemus olisi haisevan rooliasunkin kanssa ollut ihan hauska kokemus, jos tätä lopun hintataistelua ei olisi ollut. No, kai se sitten vain kuuluu tähän intia-pakettiin. Saimme kuin saimmekin taksimme ja kolmen tunnin yöunet hotellilla ennen check outtia.
Viikko Mumbaissa oli takana ja matka Delhiin edessä. Vielä hirvittävä paniikki taksissa Mumbain iltapäiväruuhkissa: junan lähtöön kymmenen minuuttia ja me jumissa jossain hornan tuutissa. Ja kyseessä on vielä minä, jolla on lapsesta asti ollut krooninen myöhästymisen pelko. Mieluummin neljä tuntia liian aikaisin kuin viime tipassa paikalle (mikä tuottaa usein kiistaa Eeron ja minun välillä...). No ehdimme kuin ehdimmekin junaan :)! Ja tosiaan 21 tunnin puksuttelu Intian rautateillä kohti kotia. Oma koti kullan kallis =)!
lilli
ps. Onnistuimme muuten selvittämään Intian rautateiden jätteidenhuoltojärjestelmän. Junassa tarjoillaan snack, illallinen, jälkiruoka, iltatee ja aamiainen, ja kertyvät jätteet kerätään jäteastioihin. Hienoa! Ne varmaan viedään jälleenkäsiteltäväksi tai jotain? Heh, mehän ollaan Intiassa: jätteidenhuoltojärjestelmä toimii siten, että ’tarjoilija’ avaa vauhdissa oven ja tyhjentää ämpärin junanpenkalle. Ja arvatkaapa montako junaa Intian rautateillä päivittäin liikkuu? Jep jep. Kauniit radanvarsimaisemat täällä.
Comments:
Post a Comment
Lue lisää arkistosta.
