6.9.04
Salsakurssi alkoi tänään ja minä olin puupökkelönä siellä heilumassa :)! Ohjaajat huusivat ohjeita, että Lilli rentouta yläkroppaa ja pyöritä lantiota, mutta minä olen niin jäyhän kankea suomalainen, ettei se minulta mitenkään onnistunut. No kuukauden kurssi on nyt maksettu, joten eiköhän siellä saa tällaiset jäykemmänkin sorttiset tanssijat käydä ;)! Mukava oli huomata, että kurssilla oli rento tunnelma. Ei sitä tavallista estoista intialaista tunnelmaa, joka täällä muuten vallitsee vaan ihan tavallinen tanssitunti, joka olisi voinut olla missä päin maailmaa tahansa. Nämä intialaiset kun tuntuvat olevan niin estoisia ja rajoittuneita vähän joka asiassa. Koulussakaan naiset ja miehet eivät ole juuri tekemisissä toistensa kanssa. Ja miten he voisivatkaan olla, kun perinteet säätelevät naisten ja miesten välisiä suhteita niin tiukasti. Jos mies lähestyy naista vaikka kahvillepyynnön merkeissä, niin toisella tai kolmannella tapaamisella on jo syytä odottaa kosintaa. Siinä on ystävyyssuhteita vaikea rakentaa.
On tämä intialainen kulttuuri kyllä niin erilainen Suomeen verrattuna, että joka päivä hämmästyy jostakin uudesta jutusta, jota ei ole ennen huomannut. Mutta ei kai se mikään ihme ole, ollaanhan me aika kaukana Suomesta :)! Hassua on mielestäni tämä ihmisten totisuus: kukaan ei hymyile. Siinä India Todayn artikkelissakin, jonka Eero referoi, mainittiin yhdeksi Intian ongelmaksi tämä hymyttömyys. En nyt ole ihan varma, josko hymyttömyys niin vakava ongelma on muiden Intian ongelmien rinnalla, mutta tylyn kuvan se intialaisista antaa. Opiskelijalehden haastattelija, josta aikaisemmin kerroin sanoi, että Intiassa hymy ymmärretään lähentely-yritykseksi; merkiksi siitä, että haluaa lähempään kontaktiin kyseisen ihmisen kanssa. Etenkin minua hän varoitti hymyilemästä vieraille. Minä olen mielestäni aika herkästi hymyilevää tyyppiä ja tuntuu kerrassaan oudolta, etten hymyilisi kiitokseksi kaupankassalle tai ovimiehelle, joka avaa minulle ystävällisesti oven. En oikein tiedä miten tähän asiaan suhtautua ja ainakaan vielä en ole mutrusuuksi muuttunut.
Toinen hassu puoli, jonka olen pannut merkille on se, että intialaiset tuntuvat olevan helposti makuuasentoon asettuvaa tyyppiä. Joka puolella loikoilee ihmisiä päiväunilla ja lepäilemässä: keskellä jalkakäytävää (siellä, missä jalkakäytäviä sattuu olemaan), penkeillä, riksassa jalat ja pää ulkona roikkuen... Mikä tahansa tasainen kohta kelpaa makuualustaksi ja eipä muutama muhkurakaan tunnu haittaavaan. Jotenkin se näyttää vaan hassulta: keski-ikäinen nainen hienossa sarissaan pitkällään puistonpenkillä. Mutta minkäs teet – jos nukuttaa niin pakkohan se on päikkärit ottaa :)!
Minua suuresti kiusaava tapa, joka kaikilla intialaisilla miehillä tuntuu olevan, on inhottava haarojen kouriminen. Kai se sitten on sitä samaa vallan näyttämistä, kuin ne suuressa huudossa olevat varsiharjan kokoiset viiksetkin, mutta kiusalliselta se minusta tuntuu. Jösses – yrittäisivät nyt edes vähän salailla sitä! Käytöstavat ovat täällä totisesti erilaisia kuin Suomessa.
Kovasti minä olen yrittänyt saada valokuvaa intialaisesta perheajoneuvosta, mutta vielä en ole onnistunut. Täällä nimittäin koko perhe ahtautuu saman skootterin kyytiin. Ennätys, jonka olen nähnyt, on ollut kuusi henkeä saman ajokin kyydissä! Pieni poika seisoi edessä, isä ajoi, isän takana istui kaksi tytärtä, viidentenä istui äiti sari päällä jalat roikkuen toisella puolella ja äidin sylissä pötkötteli ihan pieni vastasyntynyt vauva. Kenelläkään ei tietenkään ollut kypäriä vaikka Delhin liikenne on kuin katastrofileffasta. Aika hurjaa! Naiset istuvat täällä skootterin kyydissä lähes poikkeuksetta vanhanaikaisen naisten ratsastusasennon mukaisesti eli sivuttain molemmat jalat roikkuen toisella puolella. Ja usein heillä on pieniä vauvoja sylissään. Toisella kädellä pidetään vauvasta kiinni ja toisella kädellä skootterista. En usko, että Suomessa kukaan äiti tai isä uskaltaisi matkustaa lastensa kanssa kuten täällä ja kyllä se aika pelottavalta näyttääkin.
Skootterit toimivat myös pakettiautoina: niihin on usein lastattu niin uskomattomia kuormia, että luulisi niiden hyytyvän ylämäissä. Hyvin kuskit tuntuvat silti tasapainottelevan kantamustensa kanssa. Jalkoihin on kasattu laatikoita leukaan asti ja selän takana on toinen mokoma. Ruuhkissa skoottereilla pääsee pakettiautoja nopeammin liikkumaan :)! Kypäriä käyttää ehkä puolet ihmisistä, mutta näistä kypäristä varmaan puolet on jotain työmaakypärän ja keltaisen legokypärän väliltä, ja joka on sidottu jollain kengännauhan tapaisella leuan alta kiinni. Liekö onnettomuuden sattuessa sitten mitään hyötyä näistä viritelmistä?
Perheistä ja lapsista vielä sen verran, että lastenrattaita tai –vaunuja en ole nähnyt kertaakaan. Lapset kannetaan sylissä ja kun ne oppivat kävelemään, joutuvat ne myös kävelemään. Usein nämä pienet tepastelevat paljain jaloin – eivät varvassandaalit ilmeisesti pysy niin pienissä jaloissa. En tiedä johtuuko rattaiden puuttuminen huonosta maastosta (rattaita hankala työntää ajotien reunassa lehmänlantakasoja väistellen) vai eivätkö ne vain ole levinneet tänne saakka? Erikoiselta se silti näyttää, kun vaivoin pystyssä pysyvä tenava kävelee aikuisten rinnalla. Suomessahan rattaissa istutaan aika isoksi lapseksi asti. Jännää on myös se, että vauvat eivät käytä vaippoja. Joko intialaiset lapset ovat syntymästään asti sisäsiistejä ;) tai sitten (epähygyt) intialaiset vanhemmat eivät välitä, vaikka sarista muutamat eritteet löytyisikin. Ehkä se on hyväkin näin – nyt jo ongelmallinen jätehuoltohan räjähtäisi käsiin, jos kaikki intialaiset vauvat siirtyisivät käyttämään kertakäyttövaippoja!
Asia, mihin olen myös kiinnittänyt huomitota, ovat nämä päänliikkeet. Pään nyökyttely tarkoittaa kyllä ja tiukka pään pudistelu ei, niin kuin Suomessakin, mutta sitten täältä löytyy vielä kolmaskin muoto: pään heilautus alakautta puolelta toiselle ja tämä tarkoittaa ilmeisesti jotain myöntymisen merkkiä. Montakohan riksaa me olemme menettäneet, kun olemme luulleet, että riksakuski on pudistellut päätään vaikka se onkin tarkoittanut myöntyvänsä meidän tarjoamaan hintaan ja nyökännyt sen ’hypätkää kyytiin’ –päänheilautuksensa. Tämän ymmärtämiseen meillä meni aika kauan :)!
Mitäköhän minulle vielä tulisi mieleen? Opetusmetodit on täällä välillä aika erilaisia suomalaisiin metodeihin verrattuna. Jos kukaan on sattunut käymään työväenopiston kieltenkursseilla niin varmasti tietää miten kannustava ilmapiiri siellä on. Vaikka ei tietäisi espanjan alkeista yhtään mitään tai ranskan ääntäminen olisi yhtä puuroa, niin silti opettaja hihkuu innoissaan kuinka hyvin kaikilla sujuu ja miten loistavasti kaikki edistyvät. Täällä me käydään iltaisin itse maksamaamme englannin kielikurssia The School of British Language –keskuksessa ja opettaja tylyttää minkä ehtii. Se pomottaa oppilaita, tiuskii, että jonkun vastaustapa ei ole tarpeeksi kunnioittava ja oppilaat pomppii vauhkona seisovilteen vastaamaan. Sitten siellä pitää mennä luokan eteen pitämään jotain puheita ja sen jälkeen tämä opettaja haukkuu, että kyseinen oppilas tekee hirveästi virheitä ja ääntäminen on kamalaa ja puheessakin oli sietämättömän paljon asiavirheitä. No ohhoh! Se siitä kannustavasta oppimisilmapiiristä! Mutta nämä intialaiset eivät kyllä tunnu olevan milläänsäkään, ihan kuin ne olisivat tottuneet aina saamaan samanlaista ryöpytystä niskaansa. Me saadaan Eeron kanssa olla onneksi aika rauhassa, meitä opettaja kohtelee muihin verrattuna silkkihansikkain. Sopii minulle, minun kritiikinsietokykyni ei ole ihan intialaisten luokkaa :)!
Huomenna taas kuntosalille, kivaa! Siellä tuntee olevansa kuin kotonaan: laitteet ovat samanlaisia kuin Suomessa ja muutenkaan meno ei poikkea totutusta. Turvasaareke muutoin niin vieraassa maassa :)!
=) lilli
On tämä intialainen kulttuuri kyllä niin erilainen Suomeen verrattuna, että joka päivä hämmästyy jostakin uudesta jutusta, jota ei ole ennen huomannut. Mutta ei kai se mikään ihme ole, ollaanhan me aika kaukana Suomesta :)! Hassua on mielestäni tämä ihmisten totisuus: kukaan ei hymyile. Siinä India Todayn artikkelissakin, jonka Eero referoi, mainittiin yhdeksi Intian ongelmaksi tämä hymyttömyys. En nyt ole ihan varma, josko hymyttömyys niin vakava ongelma on muiden Intian ongelmien rinnalla, mutta tylyn kuvan se intialaisista antaa. Opiskelijalehden haastattelija, josta aikaisemmin kerroin sanoi, että Intiassa hymy ymmärretään lähentely-yritykseksi; merkiksi siitä, että haluaa lähempään kontaktiin kyseisen ihmisen kanssa. Etenkin minua hän varoitti hymyilemästä vieraille. Minä olen mielestäni aika herkästi hymyilevää tyyppiä ja tuntuu kerrassaan oudolta, etten hymyilisi kiitokseksi kaupankassalle tai ovimiehelle, joka avaa minulle ystävällisesti oven. En oikein tiedä miten tähän asiaan suhtautua ja ainakaan vielä en ole mutrusuuksi muuttunut.
Toinen hassu puoli, jonka olen pannut merkille on se, että intialaiset tuntuvat olevan helposti makuuasentoon asettuvaa tyyppiä. Joka puolella loikoilee ihmisiä päiväunilla ja lepäilemässä: keskellä jalkakäytävää (siellä, missä jalkakäytäviä sattuu olemaan), penkeillä, riksassa jalat ja pää ulkona roikkuen... Mikä tahansa tasainen kohta kelpaa makuualustaksi ja eipä muutama muhkurakaan tunnu haittaavaan. Jotenkin se näyttää vaan hassulta: keski-ikäinen nainen hienossa sarissaan pitkällään puistonpenkillä. Mutta minkäs teet – jos nukuttaa niin pakkohan se on päikkärit ottaa :)!
Minua suuresti kiusaava tapa, joka kaikilla intialaisilla miehillä tuntuu olevan, on inhottava haarojen kouriminen. Kai se sitten on sitä samaa vallan näyttämistä, kuin ne suuressa huudossa olevat varsiharjan kokoiset viiksetkin, mutta kiusalliselta se minusta tuntuu. Jösses – yrittäisivät nyt edes vähän salailla sitä! Käytöstavat ovat täällä totisesti erilaisia kuin Suomessa.
Kovasti minä olen yrittänyt saada valokuvaa intialaisesta perheajoneuvosta, mutta vielä en ole onnistunut. Täällä nimittäin koko perhe ahtautuu saman skootterin kyytiin. Ennätys, jonka olen nähnyt, on ollut kuusi henkeä saman ajokin kyydissä! Pieni poika seisoi edessä, isä ajoi, isän takana istui kaksi tytärtä, viidentenä istui äiti sari päällä jalat roikkuen toisella puolella ja äidin sylissä pötkötteli ihan pieni vastasyntynyt vauva. Kenelläkään ei tietenkään ollut kypäriä vaikka Delhin liikenne on kuin katastrofileffasta. Aika hurjaa! Naiset istuvat täällä skootterin kyydissä lähes poikkeuksetta vanhanaikaisen naisten ratsastusasennon mukaisesti eli sivuttain molemmat jalat roikkuen toisella puolella. Ja usein heillä on pieniä vauvoja sylissään. Toisella kädellä pidetään vauvasta kiinni ja toisella kädellä skootterista. En usko, että Suomessa kukaan äiti tai isä uskaltaisi matkustaa lastensa kanssa kuten täällä ja kyllä se aika pelottavalta näyttääkin.
Skootterit toimivat myös pakettiautoina: niihin on usein lastattu niin uskomattomia kuormia, että luulisi niiden hyytyvän ylämäissä. Hyvin kuskit tuntuvat silti tasapainottelevan kantamustensa kanssa. Jalkoihin on kasattu laatikoita leukaan asti ja selän takana on toinen mokoma. Ruuhkissa skoottereilla pääsee pakettiautoja nopeammin liikkumaan :)! Kypäriä käyttää ehkä puolet ihmisistä, mutta näistä kypäristä varmaan puolet on jotain työmaakypärän ja keltaisen legokypärän väliltä, ja joka on sidottu jollain kengännauhan tapaisella leuan alta kiinni. Liekö onnettomuuden sattuessa sitten mitään hyötyä näistä viritelmistä?
Perheistä ja lapsista vielä sen verran, että lastenrattaita tai –vaunuja en ole nähnyt kertaakaan. Lapset kannetaan sylissä ja kun ne oppivat kävelemään, joutuvat ne myös kävelemään. Usein nämä pienet tepastelevat paljain jaloin – eivät varvassandaalit ilmeisesti pysy niin pienissä jaloissa. En tiedä johtuuko rattaiden puuttuminen huonosta maastosta (rattaita hankala työntää ajotien reunassa lehmänlantakasoja väistellen) vai eivätkö ne vain ole levinneet tänne saakka? Erikoiselta se silti näyttää, kun vaivoin pystyssä pysyvä tenava kävelee aikuisten rinnalla. Suomessahan rattaissa istutaan aika isoksi lapseksi asti. Jännää on myös se, että vauvat eivät käytä vaippoja. Joko intialaiset lapset ovat syntymästään asti sisäsiistejä ;) tai sitten (epähygyt) intialaiset vanhemmat eivät välitä, vaikka sarista muutamat eritteet löytyisikin. Ehkä se on hyväkin näin – nyt jo ongelmallinen jätehuoltohan räjähtäisi käsiin, jos kaikki intialaiset vauvat siirtyisivät käyttämään kertakäyttövaippoja!
Asia, mihin olen myös kiinnittänyt huomitota, ovat nämä päänliikkeet. Pään nyökyttely tarkoittaa kyllä ja tiukka pään pudistelu ei, niin kuin Suomessakin, mutta sitten täältä löytyy vielä kolmaskin muoto: pään heilautus alakautta puolelta toiselle ja tämä tarkoittaa ilmeisesti jotain myöntymisen merkkiä. Montakohan riksaa me olemme menettäneet, kun olemme luulleet, että riksakuski on pudistellut päätään vaikka se onkin tarkoittanut myöntyvänsä meidän tarjoamaan hintaan ja nyökännyt sen ’hypätkää kyytiin’ –päänheilautuksensa. Tämän ymmärtämiseen meillä meni aika kauan :)!
Mitäköhän minulle vielä tulisi mieleen? Opetusmetodit on täällä välillä aika erilaisia suomalaisiin metodeihin verrattuna. Jos kukaan on sattunut käymään työväenopiston kieltenkursseilla niin varmasti tietää miten kannustava ilmapiiri siellä on. Vaikka ei tietäisi espanjan alkeista yhtään mitään tai ranskan ääntäminen olisi yhtä puuroa, niin silti opettaja hihkuu innoissaan kuinka hyvin kaikilla sujuu ja miten loistavasti kaikki edistyvät. Täällä me käydään iltaisin itse maksamaamme englannin kielikurssia The School of British Language –keskuksessa ja opettaja tylyttää minkä ehtii. Se pomottaa oppilaita, tiuskii, että jonkun vastaustapa ei ole tarpeeksi kunnioittava ja oppilaat pomppii vauhkona seisovilteen vastaamaan. Sitten siellä pitää mennä luokan eteen pitämään jotain puheita ja sen jälkeen tämä opettaja haukkuu, että kyseinen oppilas tekee hirveästi virheitä ja ääntäminen on kamalaa ja puheessakin oli sietämättömän paljon asiavirheitä. No ohhoh! Se siitä kannustavasta oppimisilmapiiristä! Mutta nämä intialaiset eivät kyllä tunnu olevan milläänsäkään, ihan kuin ne olisivat tottuneet aina saamaan samanlaista ryöpytystä niskaansa. Me saadaan Eeron kanssa olla onneksi aika rauhassa, meitä opettaja kohtelee muihin verrattuna silkkihansikkain. Sopii minulle, minun kritiikinsietokykyni ei ole ihan intialaisten luokkaa :)!
Huomenna taas kuntosalille, kivaa! Siellä tuntee olevansa kuin kotonaan: laitteet ovat samanlaisia kuin Suomessa ja muutenkaan meno ei poikkea totutusta. Turvasaareke muutoin niin vieraassa maassa :)!
=) lilli
Comments:
Post a Comment
Lue lisää arkistosta.
