Eero ja Lilli Intiassa

Sunnuntai 29.8.2004

Matkailu avartaa. Tämä vanha viisaus osoitti taas paikkansa pitävyyden kun lähdimme Lillin kanssa ensimmäiselle matkalle Intiassa. Delhistä n. 200 kilometriä pohjoiseen alkaa Himalajan vuoristo, jonne oli tarkoitus lähteä katselemaan maisemia ja rauhoittumaan johonkin pieneen vuoristokylään. Tiistaina koulupäivän jälkeen pakkasimme tavaramme ja suuntasimme Delhin rautatieasemalle. Rautatieasema sijaitsee keskustassa, ja tunnin riksamatkan jälkeen olimme asemalla. Rautatieasema oli juuri sellainen kuin voi tässä kaupungissa odottaa. Käsittämättömän likainen, roskainen ja haiseva ikivanha betonirakennelma, jossa vilisi ihmisiä kuin muurahaiskeossa muurahaisia. Luonnollisesti mitään länsimaista tuttuja aikataulumonitoreita tai laituriopasteita ei ollut. Asema-assistentilta kysymällä selvisi lähtölaituri. Junavaunujen kylkiin on teipattu matkustajaluettelot, joista löytyy jokaisen matkustajan nimi ja istumapaikka. Matkustaminen junalla tässä maailman suurimman rautatiejärjestelmän maassa sujui mukavasti. Henkilökunta myi kahvia, leipiä ja makeisia ja vaunussa oli jopa ilmastointi. Neljän tunnin istuskelun jälkeen saavuimme 240 kilometrin päähän Delhistä, Chandigarhiin.

Chandigarh on erikoinen kaupunki Intiassa. Itsenäistymisen myötä osasta Suur-Intian maakunnista muodostettiin Pakistan. Rajoista sopiminen ei käynnyt ihan mutkattomasti, ja Punjabin maakunnan entinen pääkaupunki Lahore jäi Pakistanin puolelle. Maakunnalle tarvittiin uusi pääkaupunki. Paikalle kutsuttiin ranskalainen arkkitehti Le Cobusier rakentamaan tyhjälle tontille uusi moderni pääkaupunki. Uudesta kaupungista haluttiin tehdä nykyaikaisen kaupunkirakentamisen esimerkki muille kaupungeille. Chandigarh poikkeaakin muista edukseen. Katuverkosto on viivoittimen suora ristikko, ja talojen ja katujen välissä on leveät viheralueet. Talojen edessä on leveät jalankulkuväylät ja koko kaupunki on hyvin puistomainen. Ikävä kyllä, samalla se myös on yksitoikkoinen ja ilmeetön. Urbaanisuutta kaupungissa on hiuskarvan verran enemmän kuin espoon omakotitaloaluella. Irralliset talot ovat korkeintaan kolmikerroksisia, ja harva rakentaminen on levittänyt 900 000 asukkaan kaupungin niin laajalle, että kävellen kaupungilla ei juuri voi liikuskella. Varsinainen keskusta ei erotu koko kaupungin kattavasta samaa toistavasta rakennustyylistä lainkaan.

Chandigarhissa vietimme yhden yön ja kävelimme hieman katselemassa ympäristöä. Eniten silmiin pisti siisteys. Kaduilla ei ole roskia hujanhajan ja lehmiäkin tuntui olevan vähemmän kuin Derlhissä, luonnollisesti myös ihmisiä. Liikenne oli myös kokonaisvaltaisesti suunnitellun tieverkoston takia ruuhkatonta ja lähes äänetöntä. Delhissä nimittäin jokaisella tiellä ja sen läheisyydessä on keskimäärin yli 90 desibelin melu, joka pääosin muodostuu torvien soittamisesta (tämä on ihan validi ongelma täällä, josta on kirjoiteltu viimeviikkoina myös lehdissä). Kaupunki vaikutti ilmeettömyydestä huolimatta mukavalta. Eniten minua kuitenkin lämmitti oma ymmärrys siitä, että koko Intia ei olekaan niin likainen ja haiseva kuin kotikaupunkini Delhi. Varsinaisesti mitään nähtävää Chandigarhissa ei juuri ole joten päätimme jatkaa seuraavana päivänä bussilla matkaa varsinaiseen vuoristoon. Chandigarh sijaitsee itse aivan himalajan vuoriston juurella.

130 kilometriä Changigarhista sisälle vuoristoon sijaitsee englantilaisten siirtomaaherrojen kesäpääkaupunki Shimla. Englantilaisten tykästyivät kaupunkiin 1800-luvulla niin paljon, että muuttivat koko parlamentin ja Intian hallinnon kesäkuukausiksi tähän 15 000 asukkaan kylään 2200 metrin korkeuteen aina vuoteen 1939 asti. Pääsyy tietenkin oli ilmasto. Viime vuosisadalla ilmastointilaitteita ei ollut, mutta aurinko paistoi yhtä kuumasti kesällä kuin nykyäänkin. Vuoristossa ilmasto on 10-15 astetta viileämpää kesät talvet. Matka kylään kesti kiemuraista vuoristotietä pitkin 4 tuntia. Kylä oli vaikuttavan iso jyrkälle vuorenrinteelle rakennettuksi. Ilma oli myös miellyttävä. Saavuttuamme kylään illalla viiden aikaan lämpötila oli vain vaivaiset 23 astetta. Maisemia hetken ihailtuani aloin kiinnittämään huomiota paikalliseen logistiikkajärjestelmään. Jyrkillä rinteillä kiemurtelee kapeita katuja talojen välissä, ja paljon melkein pystysuoria portaikkoja. Varsinainen maantie kulkee parisataa metriä kylän keskustan alapuolella jonne mm. kuorma-autot pääsevät ajamaan. Tavarat toimitetaan sitten ylös kauppoihin käsipelillä kantaen. Kaduilla törmäsi yhtenenään tämän alan ammattilaisiin. Köydellä laatikot selkään niputettuna laihat miehet kantoivat kuormia ylös vuorenrinnettä kuin muulit. Luulisi että ihmistyövoimaa voi viisamminkin käyttää. (muutama kuva ihmismuuleista)

Toinen pohjosmaalaiselle valkolaiselle ihmeellinen asia oli apinat. Delhissä olen jo tottunut kulkukoiriin ja "kulkulehmiin". Ne ovat suhteellisen vaarattomia ja rauhallisia eläinkunnan edustajia joihin ei juuri tarvitse kiinnittää huomiota. Shimlassa sen sijaan kadut vilisivätkin "kulkuapinoita". Apinat korkeasaaressa suljetussa aitauksessaan on vekkuleita vintiöitä, joiden peuhaamista on ilo katsella. Villinä kaduilla, puissa, katoilla ja parvekkeilla römyävät apinat eivät ole enää pelkästään vekkuleita vintiöitä vaan varsinaisia kiusankappaleita. Talojen parvekkeet oli verkotettu kokonaan, hotelleissa käskettiin sulkea aina ikkunat ja ovet. Apinat nimittäin tunkeutuvat ihmisten koteihin ja huoneisiin, ja sekoittavat paikat sekä varastelevat tavaroita. Lisäksi apinat saattavat silloin tällöin myös olla agressiivisella päällä ja hyökätä ihmisten kimppuun puremalla. Varsinainen eläintarhan häkki oli vuoren korkeimmalla kohdalla 2445 metrissä sijainnut apinajumalan temppeli. Nähtävyys, jota lähdimme tavoittelemaan ensimmäisen yön nukuttuamme NMKY:n hotellissa.

Hotellin aulassa varoiteltiin, että apinoiden ruokkiminen opettaa huonoja tapoja apinoille, ja tekee niistä agressiivisia ihmisiä kohtaan. Samaa toistivat myös matkaoppaat. Alhaalla apinatemppelille johtavalla tiellä oli kojuja jotka vuokrasivat apinakeppejä, n. puolentoistametrin puukeppejä joilla voi taistella apinahyökkäyksen kohteeksi joutuessa. =) Päätimme myös varmuuden varalta vuokrata apinakepin. 45 minuutin kovan kapuamisen jälkeen olimme huipulla apinatemppelillä. Ja apinat selvästi tiesivät, että kyseessä on nimenomaan apinatemppeli. Kymmenittäin apinoita hengaili ympäri temppeliä, puita ja pihamaata. Tähän varmasti vaikutti se, että intialaiset näyttivät kovasti kaikesta varoittelusta huolimatta ruokkivan apinoita. Temppeliin johtavalla tiellä oli myös mummoja, jotka myivät apinoiden ruokaa. Ilmeisesti kyseessä on jokin uskonnollinen juttu, että niitä pitää ruokkia tai jotain. Rauhallisella päällä ollessa apinat ovat hyvin kesyjä. Istuvat rauhallisesti poluilla ja portailla, vaikka ihmiset kulkevat puolen metrin päästä heidän ohitseen. Myönnän, että minä olin se, joka oli enemmän hermostunut joutuessa kulkemaan niin läheltä noita käsittämättömän nopeasti ja ketterästi liikkuvia otuksia. Onneksemme apinakepille ei tullut käyttöä ja pääsimme ruhjeitta takaisin kylään. (muutama kuva temppelin apinoista)

Apinatemppelin lisäksi paljoa muita nähtävyyksiä ei ollut. Pohjois-Intian vanhin kristittyjen kirkko sijaitse myös kylässä, mutta se nyt reilu satavuotta vanhana ja vaatimattomana pikkukirkkona ei näyttänyt juuri miltään. Mielenkiintoista oli havaita kuitenkin englantilaisen kolonialismin jälkiä pikkukylän elämässä. Kylästä löytyi englantilainen siideri- ja viinikauppa (siideriä ei tässä maassa ole näkynyt missään muualla). Kylän korkeimmalla paikalla kohosi monikerroksinen satavuotta vanha hieno englantilaistyylisesti rakennettu NMKY:n (YMCA) hotelli, jossa oli asiankuuluvasti rukoushuoneet, mahtavat juhlasalit ja tietenkin kehystettyjä kuvia NMKY:n englantilaisista johtajista. Kylpyhuoneissa oli taas englantilaiseen tapaan käsienpesualtaassa kuuma- ja kylmävesihana erikseen eripuolilla lavuaaria. Suurin osa muistakin kylän suurista rakennuksista oli rakennettu saarivaltion arkkitehtuurilla, joka tosiaan hurmasi silmien jo totuttua paikalliseen "kunhan on seinät ja katto" -tyyliseen arkkitehtuuriin.

Vietimme kylässä paripäivää syöden, nukkuen ja kävellen katsellen maisemia - mutta ennenkaikkea rentoutuen puhtaudesta ja siisteydestä. Kylässä oli kadunkulmissa yleisiä roskakoreja, ja jopa siellä täällä yleisiä vessoja! Ja mikä parasta, emme nähneet ainuttakaan lehmää. Kylä oli suorastaan siisti ja lähes täysin hajuton. Minulle tuolla vietetty aika oli todellakin hermolepoa tästä ylikansoitetusta Delhistä. Ikävä kyllä, elintarvikkeiden käsittelytavat ja hygieenisyys standardit näyttävät olevan maanlaajuisia. Mikä ihme siinä on, että kaikkia elintarvikkeita pitää rähmiä paljain käsin tuotantoketjun jokaisessa vaiheessa alkutuotannosta, kaupan ja ruoan valmistuksen kautta vielä syömiseenkin? Ei ihme, jos taudit leviävät tässä maassa. Ja ihan kuriositeettina intian ruoan terveellisyydestä, Indian Today (arvostettu ajankohtaisviikkojulkaisu tässä maassa, paikallinen Suomen Kuvalehti) julkaisi itsenäisyyspäivänumerossaan 57 ehdotusta, millä Intiasta saadaan parempi maa. Yksi ehdotus koski elintarvikkeita, joka menee suomennettuna jotenkin näin:

Myrkkyä lautasellasi

Ongelma: Tiilipölyä chilijauheessa, värjättyä liitupulveria inkiväärinä, ruiskutettua väriainetta vesimeloonissa, papaijan siemeniä mustassa pippurissa.. sinun seuraava ateriasi saattaa sisältää kaikkia näitä ja paljon muuta.

Ratkaisu: Elintarvikkeiden väärentäjät pitää tuomita tiukasti vankeututeen jopa 7 vuodeksi. Elintarvikkeiden laatustandardit pitää laajentaa myös brandattujen elintarvikkeiden ulkopuolelle, joiden osuus on vain yksi prosentti kauppojen myymästä ruoasta. Pitää luoda yhtenäinen ruoan turvallisuuden seurantamekanismi.

Jotain Shimlassa elintarvikkeiden käsittelyssä oli paremminkin. Sain ensimmäistä kertaa ostettua suklaata, joka ei ollut kertaakaan sulanut! Suklaa on tässä maassa kylmätuote, jota säilytetään kylmäkaapeissa. Suklaassa on sellainen kiva piirre, että se on lahjomaton kylmäketjun katkeamisen paljastaja. Jos suklaa kertaalleen sulaa ja sen jälkeen jäähdytetään uudestaan, muuttuu suklaan pinta vaaleanruskeaksi haperoksi. Tällaista suklaata olen ostanut lukuisia kertoja täältä Delhistä. Suklaa on myös hyvä indikaattori kylmäketjujen eheydestä tässä maassa. Länsimaissa kuluttajien näkymättömissä oleva elintarvikkeiden kylmäketju on täysin kyseenalaistamaton selviö, jonka olemassaoloa ei tavallinen kuluttaja tule monesti edes ajatelleeksi. Tässä maassa sitäkin on joutunut ajattelemaan. Opaskirjat varoittelevat, että varsinkaan kalaa ei kannata syödä huhti-lokakuuvälisenä aikana, koska todennäköisesti kala on jo osittain pilaantunutta päästessä lautaselle asti. Sama koskee tietenkin myös lihatuotteitta, tosin sillä poikkeuksella, että liha ei onneksi ole aivan yhtä herkkä lämpötilalle kuin kala. Lisäksi lihaa (=kanaa) voidaan pitää ja pidetäänkin elävänä aina lihakauppaan asti. Lihakaupassa siis kanat tepastelevat häkeissään siihen asti, kunnes ostaja tulee ja haluaa ostaa kananlihaa. Kasvissyöjänä täällä on turvallisempaa. Kasvikset eivät pilaannu yhtä herkästi, eivätkä vaadi yhtä eheää kylmäketjua kuin kala- ja lihatuotteet. Veljelleni, joka on kovasti ollut huolissaan lihan saannistani kerrotakoon, että vaikka lihaa tästä maasta jostakin saisikin, ei sen syöminen aina välttämättä ole viisasta.

Paluumatka parin rentouttavan päivän jälkeen Delhiin sujui rattoisasti päiväbussilla, 9,5 tuntia bussissa istumista 34 asteen kuumudessa. Takana oleva nainen oksenteli moottoritielle avoimesta ikkunasta. Linja-autoasemalta tunnin riksamatkan jälkeen rojahdin vihdoin omaan sänkyyn ilmastointilaitteen huristessa niin autuasta kylmäkompressorin hurinaansa.