29.8.04
29.08.2004
Nyt kun ollaan oltu täällä Intiassa aika tarkalleen kuukauden verran, alkaa näkemään ympäristöä turistikatsetta syvemmälle. Feministinä naisen asemaa tulee tarkkailleeksi jatkuvasti. Jännästi mua kohdellaan joko täysin ilmana tai sitten kohteena, jolle vislataan vihjailevasti siitäkin huolimatta, että Eero kävelee mun vierellä!?! Ilmana mua kohdellaan oikeestaan aina esittelytilanteissa, miehet kättelee mutta naisen kuuluu kai vain seistä taka-alalla. Esimerkiksi kun oltiin siellä naapuriosavaltion yökerhossa, josta Eero kirjoitti, omistaja tuli lähtiessä innokkaasti kättelemään Eeroa ja seurueen muita miehiä, antamaan käyntikorttiaan ja pitämään mainospuheitaan. Minä ja Maria seistiin siinä vieressä aivan kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan. Veikeä tunne; ihan kuin olisi Aku Ankan sarjakuvassa, jossa juodaan näkymättömyysnestettä ja sitten muututaan näkymättömäksi. Vislailua tai tuijotusta kohtaan jatkuvasti, vaikka pukeudunkin aina farkkuihin ja isoon t-paitaan. Sekin on outo tunne, itsellä on mahdottoman ruma olo hikisenä oudoissa vaatteissa ja silti on koko ajan epämiellyttävästi huomion kohteena. Ja silloin kun juuri haluaisi todellakin vetää jonkun säkin päähänsä.
Lehdestä voi joka päivä lukea juttuja raiskauksista ja köyhien nuorten tyttöjen myymisestä ’kotiapulaisiksi’. Yhden lukemani kirjan mukaan pelkästään Delhissä tapahtuu vuosittain nelisentuhatta morsiamen murhaa eli kun sulhasen perhe on saanut myötäjäislahjoja eikä lisää näytä heruvan, se murhaa morsiamen saadakseen uudelta morsiamelta uudet myötäjäislahjat. Häiden jälkeen vaimon tai miniän tappaminen ei ole myöskään mitenkään epätavallista. Eläminen aviomiehen vanhempien kanssa voi olla aika perhehelvettiä, sillä traumat tuntuvat siirtyvän sukupolvilta toisille. Anopit toistavat omia miniäajan kauhujaan ja tekevät miniän elämästa tuskien taivalta.
Tyttöjä syntyy Intiassa paljon vähemmän kuin poikia, koska Intia on poikia palvova yhteiskunta ja siksi sikiövaiheessa tyttöjä abortoidaan kuten Kiinassa. Nyt ennustetaan, että kymmenen vuoden sisällä Intian väkiluku menee Kiinan ohi, mutta ymmärtääkseni parissa kymmenessä vuodessa miehillä tulee olemaan aikamoinen vaimopula, joten mitenköhän käy väestöennusteiden? Tämä koko naimakulttuuri on mielestäni aika hassu täällä - naimisiinmeno tuntuu olevan jokaisen nuoren ykkösprioriteetti. Lukuja en tiedä mutta luulen, että vain murto-osa avioliitoista on meikäläisiä rakkausavioliittoja ja valtaosa on järjestettyjä avioliittoja. Tämänkin päivän lehdessä on monen sivun liite, jossa etsitään aviopuolisoita. Ilmoituksissa on mainittu strategiset mitat, koulutus, perhetausta (varakas isä) ja asuinpaikka. Ja kun sopiva puoliso löytyy, häät järjestetään usein jo kuukauden sisällä. Sekin tuntuu hassulta, että meidän yliopistossa reippaasti puolet opiskelijoista on naisia mutta niiden päämääränä on kuitenkin saada rikas aviomies ja jäädä kotiäidiksi. Mitä ne sillä tutkinnolla tekevät? Ilmeisesti parantavat naima-arvoaan. Englanninkurssilla, jolla Eeron kanssa iltaisin täällä käydään, naimisiinmeno on jatkuva puheenaihe ja esimerkkien kohde. Eräänkin väittelyn aiheena oli ’Kumpi on vaikutusvaltaisempaa: kauneus vai älykkyys?’ ja erään nuoren miehen argumentti oli, että kauneus on vaikutusvaltaisempaa, koska ei kukaan jaksaisi katsella rumaa vaimoa loppuikäänsä ja hän väitti, että 90% ihmisistä ei naisi rumaa naista. Luokka nyökkäili yhtämielisenä ja minä ja Eero pudisteltiin päitämme ihmetyksestä. Minä tietysti viittasin ja kysyin mitä tapahtuu, jos aviomies kyllästyy vaimonsa kauneuteen tai jos vaimo rupsahtaa? Eikö älykkäät keskustelut tuo avioelämään enemmän antia? Kuulemma kauneuteen ei voi kyllästyä ja kaunista naista voi opettaa viisaammaksi. Onhan se kiva, että naiset ovat sellaisia pavlonin koiria, joita voi kouluttaa ;)!
Intialainen yhteiskunta näyttää olevan myös aika tiukasti hierarkkinen. On se rikas yläluokka, joka ajaa ilmastoidulla autolla ilmastoidusta kodistaan ilmastoituun ravintolaan tai ostoskeskukseen, ja joilla löytyy useampi auto ja palvelija sekä haulikon kanssa päivystävä vartija portilla. Sitten on se ylempi keskiluokka, jolla on varmasti myös ilmastoidut mukavat kodit, pari autoa ja mukava työpaikka. Alemmalla keskiluokalla on varmaankin propellituulettimin varustettu koti ja auto pihassa. Sitten tulee työväenluokka, joka tekee raskaita ja likaisia töitä, kuten remontteja, autojen huoltoja tai riksakuskin hommia. Sen alla on vielä kerjäläisten luokka, joilla ei ole juuri työtä eikä toivoa. Yhteiskuntaluokat eivät tunnu olevan juurikaan tekemisissä keskenään. Yläluokka lukitsee autonsa ovet liikkeelle lähtiessään ja tuijottaa välinpitämättömästi eteensä, kun kerjäläiset tulee koputtamaan auton ikkunoihin. Me kun ollaan näin vitivalkosia ja matkustetaan pääasiassa riksalla, joka on avoin tila, saadaan kaikki kerjäläiset kimppuumme. Kerran purskahdin jopa itkuun, kun liikennevaloissa pieni likainen kerjäläislapsi tuli kauppaamaan jotain paikallislehteä. Tilanne oli niin ristiriitanen. Me istuttiin Eeron kanssa riksassa ostoksiemme kanssa ja pohdittiin illan ravintolaa, kun se pieni poika (joka näytti kolmevuotiaalta mutta todellisuudessa oli varmaan jo lähemmäks kymmenenvuotias) tulee kauppaamaan sitä lehteään. Se heitti sitä meidän syliin, demonstroi syöntiliikkeitä ja silitteli meidän jalkoja. Vieressä olevasta riksasta paikallinen mies käski mua heittämään lehden maahan ja sysäämään pojan pois. Tuntu niin karmealta istua niiden kaikkien ostosten keskellä ja käskeä nälkäinen lapsi pois.
Delhissä toimii kuulemma jonkun näköinen ’kejäläiskartelli’ ja kerjääminen on ohjattua toimintaa vähän niin kuin prostituoiduilla on sutenöörit. Lisäksi kerjäämistä tekee ainoastaan naiset ja lapset. Opaskirjojen ja paikallisten aikakauslehtien mukaan kerjäläisille ei saa koskaan, missään tilanteessa antaa mitään. Varsinkin lapsille rahan antaminen ruokkii vääränlaista kuvaa: sekä sellaista kuvaa, että kerjäämällä voi tienata elantonsa, mutta se tarjoaa myös sellaista kuvaa vanhemmille, että säälittävät lapset tienaavat hyvin - paremmin kuin aikuiset ¬- ja siksi lapsia ei kannata laittaa kouluun. Varsinkin tyttöjen koulutusmahdollisuudet ovat erityisen heikot. On myös paljon tapauksia, joissa vanhemmat ovat vahingoittaneet lapsiaan tehdäkseen näistä säälittävämpiä eli katkaisseet esimerkiksi jonkun raajan lapseltaan. Olemme siis ottaneet periaatteen, että missään tilanteessa emme anna rahaa kerjäläisille, mutta ikävä kyllä tämä periaate ei helpota omaatuntoani pätkääkään. Vihaan riksamatkoja, koska aina joku tulee liikennevaloissa koiranpentukatseellaan anelemaan rahaa. Oma asema länsimaisena turistina tuntuu kamalalta ja vaikka kaikkialla neuvotaan, että almuja ei pidä antaa, niin silti minusta tuntuu, että paikalliset tuijottavat syyttävästi meitä ’rikkaita länsimaalaisia’. Vielä kamalampaa on kyllä liikkua jalan paikoissa, joissa on paljon kerjäläisiä. Tuntuu hirveältä vain kävellä eteenpäin, kun käsipuolessa roikkuu likainen lapsi demonstroiden taas niitä syöntiliikkeitään. Lapset ovat vielä niin sinnikkäitä: aikuiset luovuttavat muutaman kymmenen metrin jälkeen mutta lapset saattavat roikkua perässä iät ja ajat. Ja me ollaan valkoisine ihoinemme oikeita kerjäläispyydyksiä. Ilmeisesti turistit sitten yleensä antavat eniten rahaa, ja siksi me ollaan kerjäläisten ensisijaisia kohteita, lokaalit saavat olla aika rauhassa.
Kulkukoirat saavat mut myös ahdistumaan. Ne on niin reppanan näköisiä huonoine turkkeineen, jotka on täynnä kirppuja ja osin turkkia ei ole enää ollenkaan. Ja niiden käytös on kuin kymmenen vuoden pahoinpitelyn jälkeen: ne väistelee ihmisiä ja on vähän niin kuin jatkuvasti häntä koipien välissä. Yhtenä iltana tullessamme Eeron kanssa pimeällä kotiin ja noustessamme pilkkopimeässä rappukäytävässä meidän kerrokseen, kompastuin johonkin karvaiseen ja taisin astua sen päällekin. Kulkukoirahan se siellä oli nukkumassa, kerällä yhdellä porrastasanteella. Se ei äännähtänytkään vaikka mä taisin huutaa kuin syötävä, se vaan mateli häntä koipien välissä seinää vasten pois. Ihan kuin anteeksipyydellen, että oli ollut meiän rapussa vetämässä tirsoja =(
Paljon täällä on eriarvoisuutta ja ristiriitoja, joihin on mahdoton olla törmäämättä. Me vielä sukkuloidaan jatkuvasti eri kerrosten välillä. Saatetaan käydä viiden tähden hotellissa syömässä ja nähdä kaikki se loisto: vesiputoukset, marmoripäällysteet ja kullatut hanat, ja sitten mennä riksalla kotiin ja nähdä kaikki jalkakäytävät täpötäynnä nukkuvia köyhiä. Koko elämä täällä tuntuu olevan liikkumista äärimmäisyyksistä toiseen ja omien arvojen puntaroimista. Haluanko mä sitä viiden tähden hotellin pehmoista sänkyä ja sitä valtavaa peitto- ja tyynyvuorta ja televisiota, jossa on 50 eri kanavaa vai tätä ihan mukavaa kotia, jossa pitää taistella torakoita vastaan ja pumpata vettä viideltä aamulla? Vai voisinko mä elää jossakin, missä vettä ei tule ollenkaan, kuten 60% Intian kodeista? Tai voisinko mä elää paikassa, missä ei ole sähköä, kuten 50% Intian kodeista? Ilmastointi meillä nytkin pörrää päällä ja Pizza Hutin pizzat pullottaa vatsoissa. Ja rappusiivooja kävi äsken pyytämässä meiltä vettä rapun siivoomiseen. Kertakaikkiaan ristiriitainen olo elellä täällä, kun on lähtöisin sellaisesta lintukodosta kuin Suomi.
lilli
Nyt kun ollaan oltu täällä Intiassa aika tarkalleen kuukauden verran, alkaa näkemään ympäristöä turistikatsetta syvemmälle. Feministinä naisen asemaa tulee tarkkailleeksi jatkuvasti. Jännästi mua kohdellaan joko täysin ilmana tai sitten kohteena, jolle vislataan vihjailevasti siitäkin huolimatta, että Eero kävelee mun vierellä!?! Ilmana mua kohdellaan oikeestaan aina esittelytilanteissa, miehet kättelee mutta naisen kuuluu kai vain seistä taka-alalla. Esimerkiksi kun oltiin siellä naapuriosavaltion yökerhossa, josta Eero kirjoitti, omistaja tuli lähtiessä innokkaasti kättelemään Eeroa ja seurueen muita miehiä, antamaan käyntikorttiaan ja pitämään mainospuheitaan. Minä ja Maria seistiin siinä vieressä aivan kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan. Veikeä tunne; ihan kuin olisi Aku Ankan sarjakuvassa, jossa juodaan näkymättömyysnestettä ja sitten muututaan näkymättömäksi. Vislailua tai tuijotusta kohtaan jatkuvasti, vaikka pukeudunkin aina farkkuihin ja isoon t-paitaan. Sekin on outo tunne, itsellä on mahdottoman ruma olo hikisenä oudoissa vaatteissa ja silti on koko ajan epämiellyttävästi huomion kohteena. Ja silloin kun juuri haluaisi todellakin vetää jonkun säkin päähänsä.
Lehdestä voi joka päivä lukea juttuja raiskauksista ja köyhien nuorten tyttöjen myymisestä ’kotiapulaisiksi’. Yhden lukemani kirjan mukaan pelkästään Delhissä tapahtuu vuosittain nelisentuhatta morsiamen murhaa eli kun sulhasen perhe on saanut myötäjäislahjoja eikä lisää näytä heruvan, se murhaa morsiamen saadakseen uudelta morsiamelta uudet myötäjäislahjat. Häiden jälkeen vaimon tai miniän tappaminen ei ole myöskään mitenkään epätavallista. Eläminen aviomiehen vanhempien kanssa voi olla aika perhehelvettiä, sillä traumat tuntuvat siirtyvän sukupolvilta toisille. Anopit toistavat omia miniäajan kauhujaan ja tekevät miniän elämästa tuskien taivalta.
Tyttöjä syntyy Intiassa paljon vähemmän kuin poikia, koska Intia on poikia palvova yhteiskunta ja siksi sikiövaiheessa tyttöjä abortoidaan kuten Kiinassa. Nyt ennustetaan, että kymmenen vuoden sisällä Intian väkiluku menee Kiinan ohi, mutta ymmärtääkseni parissa kymmenessä vuodessa miehillä tulee olemaan aikamoinen vaimopula, joten mitenköhän käy väestöennusteiden? Tämä koko naimakulttuuri on mielestäni aika hassu täällä - naimisiinmeno tuntuu olevan jokaisen nuoren ykkösprioriteetti. Lukuja en tiedä mutta luulen, että vain murto-osa avioliitoista on meikäläisiä rakkausavioliittoja ja valtaosa on järjestettyjä avioliittoja. Tämänkin päivän lehdessä on monen sivun liite, jossa etsitään aviopuolisoita. Ilmoituksissa on mainittu strategiset mitat, koulutus, perhetausta (varakas isä) ja asuinpaikka. Ja kun sopiva puoliso löytyy, häät järjestetään usein jo kuukauden sisällä. Sekin tuntuu hassulta, että meidän yliopistossa reippaasti puolet opiskelijoista on naisia mutta niiden päämääränä on kuitenkin saada rikas aviomies ja jäädä kotiäidiksi. Mitä ne sillä tutkinnolla tekevät? Ilmeisesti parantavat naima-arvoaan. Englanninkurssilla, jolla Eeron kanssa iltaisin täällä käydään, naimisiinmeno on jatkuva puheenaihe ja esimerkkien kohde. Eräänkin väittelyn aiheena oli ’Kumpi on vaikutusvaltaisempaa: kauneus vai älykkyys?’ ja erään nuoren miehen argumentti oli, että kauneus on vaikutusvaltaisempaa, koska ei kukaan jaksaisi katsella rumaa vaimoa loppuikäänsä ja hän väitti, että 90% ihmisistä ei naisi rumaa naista. Luokka nyökkäili yhtämielisenä ja minä ja Eero pudisteltiin päitämme ihmetyksestä. Minä tietysti viittasin ja kysyin mitä tapahtuu, jos aviomies kyllästyy vaimonsa kauneuteen tai jos vaimo rupsahtaa? Eikö älykkäät keskustelut tuo avioelämään enemmän antia? Kuulemma kauneuteen ei voi kyllästyä ja kaunista naista voi opettaa viisaammaksi. Onhan se kiva, että naiset ovat sellaisia pavlonin koiria, joita voi kouluttaa ;)!
Intialainen yhteiskunta näyttää olevan myös aika tiukasti hierarkkinen. On se rikas yläluokka, joka ajaa ilmastoidulla autolla ilmastoidusta kodistaan ilmastoituun ravintolaan tai ostoskeskukseen, ja joilla löytyy useampi auto ja palvelija sekä haulikon kanssa päivystävä vartija portilla. Sitten on se ylempi keskiluokka, jolla on varmasti myös ilmastoidut mukavat kodit, pari autoa ja mukava työpaikka. Alemmalla keskiluokalla on varmaankin propellituulettimin varustettu koti ja auto pihassa. Sitten tulee työväenluokka, joka tekee raskaita ja likaisia töitä, kuten remontteja, autojen huoltoja tai riksakuskin hommia. Sen alla on vielä kerjäläisten luokka, joilla ei ole juuri työtä eikä toivoa. Yhteiskuntaluokat eivät tunnu olevan juurikaan tekemisissä keskenään. Yläluokka lukitsee autonsa ovet liikkeelle lähtiessään ja tuijottaa välinpitämättömästi eteensä, kun kerjäläiset tulee koputtamaan auton ikkunoihin. Me kun ollaan näin vitivalkosia ja matkustetaan pääasiassa riksalla, joka on avoin tila, saadaan kaikki kerjäläiset kimppuumme. Kerran purskahdin jopa itkuun, kun liikennevaloissa pieni likainen kerjäläislapsi tuli kauppaamaan jotain paikallislehteä. Tilanne oli niin ristiriitanen. Me istuttiin Eeron kanssa riksassa ostoksiemme kanssa ja pohdittiin illan ravintolaa, kun se pieni poika (joka näytti kolmevuotiaalta mutta todellisuudessa oli varmaan jo lähemmäks kymmenenvuotias) tulee kauppaamaan sitä lehteään. Se heitti sitä meidän syliin, demonstroi syöntiliikkeitä ja silitteli meidän jalkoja. Vieressä olevasta riksasta paikallinen mies käski mua heittämään lehden maahan ja sysäämään pojan pois. Tuntu niin karmealta istua niiden kaikkien ostosten keskellä ja käskeä nälkäinen lapsi pois.
Delhissä toimii kuulemma jonkun näköinen ’kejäläiskartelli’ ja kerjääminen on ohjattua toimintaa vähän niin kuin prostituoiduilla on sutenöörit. Lisäksi kerjäämistä tekee ainoastaan naiset ja lapset. Opaskirjojen ja paikallisten aikakauslehtien mukaan kerjäläisille ei saa koskaan, missään tilanteessa antaa mitään. Varsinkin lapsille rahan antaminen ruokkii vääränlaista kuvaa: sekä sellaista kuvaa, että kerjäämällä voi tienata elantonsa, mutta se tarjoaa myös sellaista kuvaa vanhemmille, että säälittävät lapset tienaavat hyvin - paremmin kuin aikuiset ¬- ja siksi lapsia ei kannata laittaa kouluun. Varsinkin tyttöjen koulutusmahdollisuudet ovat erityisen heikot. On myös paljon tapauksia, joissa vanhemmat ovat vahingoittaneet lapsiaan tehdäkseen näistä säälittävämpiä eli katkaisseet esimerkiksi jonkun raajan lapseltaan. Olemme siis ottaneet periaatteen, että missään tilanteessa emme anna rahaa kerjäläisille, mutta ikävä kyllä tämä periaate ei helpota omaatuntoani pätkääkään. Vihaan riksamatkoja, koska aina joku tulee liikennevaloissa koiranpentukatseellaan anelemaan rahaa. Oma asema länsimaisena turistina tuntuu kamalalta ja vaikka kaikkialla neuvotaan, että almuja ei pidä antaa, niin silti minusta tuntuu, että paikalliset tuijottavat syyttävästi meitä ’rikkaita länsimaalaisia’. Vielä kamalampaa on kyllä liikkua jalan paikoissa, joissa on paljon kerjäläisiä. Tuntuu hirveältä vain kävellä eteenpäin, kun käsipuolessa roikkuu likainen lapsi demonstroiden taas niitä syöntiliikkeitään. Lapset ovat vielä niin sinnikkäitä: aikuiset luovuttavat muutaman kymmenen metrin jälkeen mutta lapset saattavat roikkua perässä iät ja ajat. Ja me ollaan valkoisine ihoinemme oikeita kerjäläispyydyksiä. Ilmeisesti turistit sitten yleensä antavat eniten rahaa, ja siksi me ollaan kerjäläisten ensisijaisia kohteita, lokaalit saavat olla aika rauhassa.
Kulkukoirat saavat mut myös ahdistumaan. Ne on niin reppanan näköisiä huonoine turkkeineen, jotka on täynnä kirppuja ja osin turkkia ei ole enää ollenkaan. Ja niiden käytös on kuin kymmenen vuoden pahoinpitelyn jälkeen: ne väistelee ihmisiä ja on vähän niin kuin jatkuvasti häntä koipien välissä. Yhtenä iltana tullessamme Eeron kanssa pimeällä kotiin ja noustessamme pilkkopimeässä rappukäytävässä meidän kerrokseen, kompastuin johonkin karvaiseen ja taisin astua sen päällekin. Kulkukoirahan se siellä oli nukkumassa, kerällä yhdellä porrastasanteella. Se ei äännähtänytkään vaikka mä taisin huutaa kuin syötävä, se vaan mateli häntä koipien välissä seinää vasten pois. Ihan kuin anteeksipyydellen, että oli ollut meiän rapussa vetämässä tirsoja =(
Paljon täällä on eriarvoisuutta ja ristiriitoja, joihin on mahdoton olla törmäämättä. Me vielä sukkuloidaan jatkuvasti eri kerrosten välillä. Saatetaan käydä viiden tähden hotellissa syömässä ja nähdä kaikki se loisto: vesiputoukset, marmoripäällysteet ja kullatut hanat, ja sitten mennä riksalla kotiin ja nähdä kaikki jalkakäytävät täpötäynnä nukkuvia köyhiä. Koko elämä täällä tuntuu olevan liikkumista äärimmäisyyksistä toiseen ja omien arvojen puntaroimista. Haluanko mä sitä viiden tähden hotellin pehmoista sänkyä ja sitä valtavaa peitto- ja tyynyvuorta ja televisiota, jossa on 50 eri kanavaa vai tätä ihan mukavaa kotia, jossa pitää taistella torakoita vastaan ja pumpata vettä viideltä aamulla? Vai voisinko mä elää jossakin, missä vettä ei tule ollenkaan, kuten 60% Intian kodeista? Tai voisinko mä elää paikassa, missä ei ole sähköä, kuten 50% Intian kodeista? Ilmastointi meillä nytkin pörrää päällä ja Pizza Hutin pizzat pullottaa vatsoissa. Ja rappusiivooja kävi äsken pyytämässä meiltä vettä rapun siivoomiseen. Kertakaikkiaan ristiriitainen olo elellä täällä, kun on lähtöisin sellaisesta lintukodosta kuin Suomi.
lilli
Comments:
Post a Comment
Lue lisää arkistosta.
